Miksi mennä kipua kohti?

Pitääkö omia sisäisiä solmuja kohti mennä – vai pitääkö löytää maailman kauneus etsimällä elämään positiivinen näkökulma? Kipu vai ilo?

Olen tullut siihen lopputulokseen, että pitää tehdä kumpaakin. Meillä on paljon ajatuksia, jotka ovat enemmänkin pahoja tapoja kuin syvään juurtuneita uskomuksia. Habituaalista negatiivista ajattelua. Katselemme kuppia, joka tuntuu aina puolityhjältä, kun voimme yhtä hyvin opetella näkemään siinä puolitäyttä. Erohan ei ole muuta kuin siinä, miten asian näkee. Omaa ajatteluaan on helppo muuttaa vaikkapa kiitollisuusharjoituksin, silloin kun niihin ei liity syvään juurtuneita uskomuksia tai omaan elämänhistoriaan liittyviä haavoja.

Meillä on myös syvään itseemme juurtunutta kipua ja pelkoja, joka pohjautuu omaan elämänhistoriaamme. Meissä on haavoja, meihin joskus asettuneita uskomuksia ja ajatuksia itsestämme, rakastettavuudestamme, hyväksyttävyydestämme. Siitä kuka me olemme, kuka me voimme olla. Haavamme ovat monikerroksisia: oireilemme niitä, mutta niiden syyt ja toiminnan logiikka ovat usein itseltämme hämärän peitossa.

Tähän osaan itseämme voimme vaikuttaa tahdonvoimalla esimerkiksi ajatuksia muuttamalla vain tiettyyn rajaan saakka. Jonkun matkaa pääsee eteenpäin tahdollakin. Mutta kipupaikat tuntuvat vaanivan heikkoa hetkeä ja tahdonvoiman herpaantumista. Ja sitten ne pistävät hotellihuoneen pas***si.

Terapeuttini käytti rinnastusta voikukkaan: jos revit maan päällä näkyvän osan tuhoamatta juurta, juuri puskee esiin aina uusia versoja. Sitkeästi. Samoin toimivat omat haavamme: meidän on hyvin vaikea pelkällä tahdolla muuttaa käyttäytymistämme ja itseämme koskevia uskomuksiamme, jos niillä on jokin elämänhistoriaamme liittyvä kipeä alkuperä. Tästä syystä kivusta ja haavoista puhuttaessa on puhuttava myös itsetuntemuksesta, sillä se on väline tehdä näkyväksi niiden toimintatavat. Se mitä emme tiedosta, sille emme voi tehdä mitään. Ei voi ajatella positiivisia ajatuksia asiasta, jota ei ole. Itsetuntemuksen kautta tunnistamme ja saamme kyvyn mennä kipua päin ja sen läpi. Pystymme toimimaan tavalla, joka voi lopettaa haavan aiheuttaman reaktiivisuuden.

Motiivi mennä kipuja kohti on yksinkertainen. Toteutamme haavaamme tavalla tai toisella, kunnes se on avautunut, parantunut, hyväksytty, nähty tai tiedostettu — siihen on luotu tavalla tai toisella jonkinlainen suhde, joka on tuonut sen hämärän rajamailta tietoisuuteen. Hyvä esimerkki on rakkaus: jos emme koe olevamme rakkauden arvoisia, elämme arvottomuutemme todeksi epäilemällä saamaamme rakkautta, tuli se luoksemme millä tavalla tahansa. Vaikka siis tietoinen tavoitteemme olisi elää rakkaussuhteessa, toiveessamme on sisäinen ristiriita, joka rikkoo toiveemme sisältä käsin. Lopulta elämme todeksi haavamme, emme toivomaamme tavoitetta. Käytännössä saamme juuri sen, mitä pahiten pelkäsimme.

Neale Donald Walsch kirjassaan Conversations With God kuvaa, miten toteutamme aina pohjimmaista ajatusta. Kun ajattelemme haluavamme vaikkapa rakkautta, saamme rakkauden vain, jos meillä ei ole tavoitteemme kanssa  ristiriitaisia ajatuksia. Ajatukset ovat kerrostuneita niin, että lopulta toteutamme ajatusta ajatuksen alapuolella (thought behind the thought). Tässä esimerkissä arvottomuuden tunnetta rakkaudessa. Pohjimmaisena (sponsoring thought) Neale Donald Walschin mukaan on se, ohjaudummeko rakkaudesta vai pelosta. Meidän on siis hyvin vaikeaa muuttaa rakastettavuuttamme koskevaa ajatusta pinnalta, menemättä uskomuksemme perustuksiin.

Haavan tunnistaminen voi olla hyvin haastavaa, sillä ne ilmentävät usein itseään varsin ristiriitaisesti. Tiedostamattomasti toimivaa pelkoa on vaikea erottaa esimerkiksi intuitiosta. Intuitiosi on sinun peilikuvasi: myös kuva sinun peloistasi ja suojamekanismeistasi ja toimii yhtä lailla ne huomioiden sinun parhaaksesi. Jos sinä et ole Zen Mestari, ei sinun intuitiosikaan toimi kuten Zen Mestarin intuitio. Et ole linjautuneena. Haava pitää sinut pois keskikohdastasi.

Pelko tuntuu hyvin todelta, sitä on vaikea olla uskomatta. Jollei ole minkäänlaista perspektiiviä epäillä pelon määrittämää totuutta, ei ole mitään kykyä erottaa, onko oman tunteen taustalla pelko vai rakkaus. Jos et tunne itseäsi ja pelkojasi, ohjaudut välttämään kipua keinolla millä hyvänsä, sillä kivun välttäminen on ihmisyyteen ohjelmoitu – kuten myös halu kasvaa, kehittyä ja muuttua. Jos haluat sisäistä muutosta – tai kokea jotain mitä et ole ikinä aiemmin kokenut – sinun pitäisi välittömän vaistosi vastaisesti pystyä menemään kipua ja pelkoa kohti.

Kun intuitioon sekoittuu pelkoa, intuitiiviselta tuntuvasta päätöksestä puuttuu syvä rauha, sanaton tyyneys, kuin kaukaa ikuisuudesta tuleva tieto kosmisesta rauhasta. Ristiriidan tunne säilyy. Kuin vaistosi kertoisi, että nykyisillä resursseillasi tämä voimakkaimmin puoleensa vetävä ratkaisu varmistaa sinulle sen suojan ja jatkuvuuden joka on sinulle helpoin. Säilyt hengissä. Säilytät kasvosi. Samalla se ristiriidan kautta vihjaa, että on olemassa toinenkin vaihtoehto – mutta se edellyttää kasvua ja pelon läpi menemistä. Muuten et saa siitä kiinni. Omalla tavallaan vaistosi kertoo, että on kaksi yhtä oikeaa vaihtoehtoa: se, joka takaa sinulle turvan pelkosi huomioiden. Ja sitten on se, joka edellyttää kasvua ja vie syvemmän rakkauden kokemuksen äärelle. Rauhaan ja tyyneyteen, jossa ei ole ristiriitaa.

Juuri tähän perustuu itsetuntemuksen välttämättömyys myös osana omaa henkistä kasvua: jollei uskalla katsoa itseään lempeällä ja periksiantamattomalla rehellisyydellä, voi monessa tilanteessa ohjautua toimimaan viimekädessä pelosta ja suojamekanismeistaan käsin. Näin pysyy lyhyellä tähtäimellä turvassa, ja pitkällä tähtäimellä etäällä itsestään, etäällä keskikohdastaan.

Itsetuntemuksen vaikutus perustuu täten kykyyn erottaa, ettei pelko ole totta, vaan haavan aiheuttamaa. Vastoin intuitiiviselta tuntuvaa suojautumisen ajatusta, voikin olla syytä mennä päin kipua, haastaa itsensä ja toimia välitöntä vaistoaan vastaan.

Mitä haavalle tapahtuu, kun mennään päin kipua? Ei mitään ja kaikki. Asiat, jotka joskus ovat tapahtuneet, eivät muutu tekemättömiksi. Mutta haavojen voima perustuu siihen, että ne tietoisuuden rajamailta vetävät puoleensa, tekevät meistä reaktiivisia, saavat ohjautumaan pelosta käsin. Niiden tiedostamisen jälkeen niitä on vaikea ottaa enää todesta.

Jos haavasi oli aiemmin eeppinen 3D-elokuva, se on muuttunut leikki-ikäisten keskenään toteuttamaksi näytelmäksi. Jos aiemmin tempauduit katsomaan elämäsi elokuvaa kykenemättömänä erottamaan missä elokuva loppuu ja elämä alkaa, nyt seuraat puolitaitoisten toteuttamaa näytelmää, jossa tragikomiikkalta ei voi välttyä. Reaktiivisuudeltasi putoaa pohja, sillä sisäinen näytelmäsi on menettänyt uskottavuutensa.

Neale Donald Walsch Jumalan kanssa keskustellessaan toteaa, että jossain kohtaa, kun sielun työ on tehty, tapahtuu siirtymä jumaluuteen. Vapaasti ja luovasti suomennettuna voisi ajatella, että henkinen kasvu jakautuu kahteen: ensin tarvitaan paljon itsetuntemusta, jotta pystymme ylittämään omat pelkomme ja defenssimme. Palaamaan siihen kohtaan itseämme, jossa emme ole uskomustemme ja vanhojen kaavojemme ja haavojemme ohjaamia. Tai ainakin pystymme kyseenalaistamaan niitä ja näkemään ne rehellisesti. Tulemme tietoisiksi. Usein siitä tuntuu olevan vielä matkaa siihen, että pystyy myös tekemään niille jotain. Alkuun tuntuu, kuin vain katsoisi niitä tuskastuneena, ja niiden tiedostamisesta huolimatta jatkaa vanhalla tavalla toimimista. Mutta monien tuskastuttavien hetkien jälkeen väistämättä seuraa jotain muuta. Kyky ja halu myös elää tiedostamansa todeksi, kokea muutos myös ajatuksina ja tekoina, jotka syntyvät ja toteutuvat omasta voimasta käsin. On aika elää omaa jumaluuttaan. Alkaa käyttämään omaa luomisvoimaansa, elää todeksi kaiken sen mitä on.

***

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -konseptin sivuilla.


Kompuroiminen ja epäonnistuminen rakkaudessa on myös mahdollisuus. Särkymisen siunaus -verkkokurssi on sinulle, joka haluat vielä uskoa rakkauteen ja rakastaa täysin ja kokonaan. Sinulle, joka ajattelet, että rakkautesi voisi olla sinun käsissäsi.

Tutustu kurssiin tästä!