Suututko mieluummin kuin itket? – Viha on räjähtävää ja kärsimätöntä, suru kestää kauan ja pitää paikoillaan.

Jokaisella meistä on se oma perustunne, jonne puskemisen maailmaan voiman maailmasta useimmiten tippuu. Feminiinisimmillä tämä perustunne on yleensä syvällinen ja hoivaava tunne, energialtaan sisäänpäin kääntyvä häpeä, syyllisyys, apatia tai suru. Maskuliinisimmilla perustunne on yleensä kova ja ankara, energialtaan ulospäin suuntautunut himo, viha tai ylpeys.

Minä olen energialtani enemmän maskuliininen. Rakastan haasteita ja saan paljon aikaan. Perustunteeni, johon tiedottomassa tilassa tipun, on viha, joten tunnen vihan hyvin. Viha on mukavan aktiivista energiaa ja sen tulta voin käyttää hyödykseni jakaessani lahjojani maailmalle. Tuhoisimmillaan vihani on, kun se kovettaa ja rakentaa muurin sydämeni ympärille. Kun se on esteenäni päästä alemmille tikapuun tasoille. Tasoille, joilta oppisin vastakohtaa, pehmeää ja itseäni hoivaavaa, sydäntäni sulattavaa feminiinistä energiaa.

Viha on räjähtävää ja kärsimätöntä. Surun tunne kestää kauan ja pitää paikoillaan.

Vihaisen on vaikea itkeä.

Voiko itkeä vain siksi, että tuntuu siltä? Minä olen aina tarvinnut itkuun vedenpitävän syyn. Kuolema on mennyt läpi, mutta pikkujutuista ei volloteta. Marttyyrivuosinani itkuni oli sellaista sääliä kerjäävää uhrivoivottelua, ei koskaan aitoa. Peitin suruani usein näppärällä sarkasmilla tai silmien pyörityksellä. Tuhahdin ja suutuin mieluummin kuin itkin. Kun riitelin ex-mieheni kanssa, lähdin pois tilanteesta aina taktisesti vihaisena, ettei tarvitsisi mennä pinnan alle. Kärkkäät kommenttini voittivat mielestäni riidan.

Patoutunutta surua siis löytyi, mutta onneksi oli Greyn anatomia. Odotin aina uutta jaksoa, että pääsisin pusertamaan vähän kyyneliä ja voi sitä pettymyksen määrää, jos kukaan ei sillä kertaa kuollutkaan!

Tunnistan siis oman jengini, vihaiset surun piilottelijat, eikä liene yllätys, että lapseni ovat ottaneet äidistään oppia.

Eräänä poikkeuksellisen matalaenergisenä päivänä, ystäväni soittelivat minulle ja kyselivät ”henkistä säätiedotetta”. Jotain oli nyt ilmassa, sillä kaikki oli hyvin, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Alakulo ja suru tuntui räjähtävänä rinnassa.

Lähdin hakemaan lastani hoidosta. Tiesin jo, että herkkänä poikana hänkin tuntisi surun kollektiivisen ilmapiirin. Yleensä hän juoksee iloisena syliini, nyt hän käveli tuhahtaen ohitseni. Hän potki pyöräänsä kun lukko ei heti auennut. Tarjosin syliä ja halia, mutta sain osakseni kiukuttelua. Pysyin rauhallisena ja lähdimme polkemaan. Yritin jutella mutta sain äkäisiä vastauksia. Tarjosin vielä liikennevaloissakin syliä ja suukkoja. Pyh, sanoi hän ja kutsui minua tyhmäksi. En voi pakottaa ketään tuntemaan, joten tiesin mitä tapahtuisi, olihan sama käynyt itselleni niin monta kertaa.

Joko antaudun tuntemaan henkisellä tasolla tai sitten minua autetaan tuntemaan fyysisellä tasolla.

En siis yllättynyt, vaikka toki pelästyin, kun poikani suoralla tiellä, rauhallisessa vauhdissa yhtäkkiä vain kaatui, pläts, maahan. Suru, joka oli pulpunnut pinnan alla, pääsi valloilleen. Menin pojan viereen ja tarkistin, oliko häntä sattunut. Ei ollut. Desibelit itkulla olivat Mediheli-luokkaa ja toiselta puolelta katua tulikin nainen hätääntyneenä kysymään tarvitsemmeko apua. Poikani istui siinä keskellä tietä kymmenisen minuuttia ja ulvoi sydämensä kyllyydestä. Minä silittelin häntä rauhassa. Olimme varmasti aika näky.

Kun viimeinenkin pisara oli tullut ulos, poljimme kotiin. Minä menin suihkuun itkemään. Itkin raakaa maailmaa, herkän lapseni kauneutta ja tuntemisen vaikeutta. Muistin omasta elämästäni niin monta kertaa, jolloin olin vihaisena ”vahingossa” loukannut itseäni. Kolauttanut varpaani, rikkonut lasin tai aiheuttanut itselleni jotain muuta harmia vain siksi, että voisin vihdoin vähän itkeä.

Vannoin sillä sekunnilla, että alkaisin itkeä ihan aidosti lasteni edessä.

Tekisin surusta näkyvää ja hyväksyttävää esimerkilläni.

Muutama päivä myöhemmin katsoimme lasteni kanssa surullista elokuvaa. Tyypilliseen tapaan kaikki kolme vilkuilivat minua sivusilmällä. Miten reagoisin? Antaisinko heillekin luvan tuntea surua, vai esitettäisiinkö tässä taas kovista? Kun annoin kyyneleiden valua Charlotte-hämähäkin kuoleman vuoksi (jostain pitää aloittaa), koin yhden merkityksellisimmän hetkeni lasteni kanssa.

Huomasin, miten he kaikki katsoivat vuorotellen toisiaan, silmät tuikkien, pieni hymy kasvoillaan.

Vihdoin.

Vihainen äiti pehmeni ja itki.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: