Äidin ja isän perintö, niin hyvässä kuin vähemmän hyvässä, on viime aikoina noussut elämässäni syväluotaavaan tarkasteluun. Luulin jo kaiken moneen kertaan käsitelleeni, mutta tulikin aika katsoa seuraava kerros tästä tunnesipulista.
Kun olin vähän alle viisikymppinen, universumi lähetti avukseni kolmisen vuotta sitten todellisen sydämen suurennuslasin, mieheni. Hänen kanssaan olen saanut kasvaa kenties kaikkein tärkeimmät askelet sydämen tiellä. Meillä on äärimmäisen herkkä sydänyhteys, joka tinkimättömästi tunnistaa, satojen kilometrienkin päästä, kaiken mikä on virtaavan rakkauden tiellä. Kaikki solmut on pitänyt purkaa ja avata. Se ei ole ollut lainkaan helppoa, vaan äärimmäisen kipeää. Tätä työtä ei voisi tehdä yksin. Siihen tarvitaan täydellinen peili ja aidoin rakkaus.
Kuvittelin olevani jo niin aikuinen, kaiken nähnyt ja käsitellyt.
Mutta pääsinkin syvälle sisäisen lapseni äärelle, nöyrästi itseeni.
Isän kuoleman perintö
Joulupäivänä, vuonna 1971, kun talvi-ilta oli juuri hämärtymässä siniseen hetkeen, nukkui isäni pois. Olin paikalla hänen lähtiessä, juuri seitsemän vuotta täyttäneenä. Sinä yönä minusta kasvoi aikuinen, suuri ja omavoimainen. Isäni jätti perinnökseen miehen, isän ja puolison roolimallin puutteen elämästäni. Erityisen tärkeä lahja oli hylätyksi tulemisen pelko ja läheisriippuvaisuus. Tähän pelkoon ja liialliseen voimallisuuteeni sain törmätä oikein kunnolla kipeän avioeron ja yritysteni konkurssien myötä 1999.
Aloittaessani psykodraamaryhmän 2000-luvun alussa, sain sanoituksen minussa vaikuttaville peloille ja toimintamalleille. Olin vetänyt puoleeni ihmisiä, jotka toistivat tuota hylkäämisen mallia, kuka mitenkin rajulla tavalla, kunnes opin oivaltamaan mekanismin itsessäni. Vuosikaudet olen työstänyt itseäni ja nyt huomaan että hylätyksi tulemisen pelko on parantunut. Luottamus mieheeni ja rakkauteen on vakaalla pohjalla. Tosin miehen maailmaa opiskelen edelleen.
Omavoimaisuuden kanssa teen töitä vieläkin. Välillä kuvittelen jaksavani aivan liian paljon ja huomaan uupumuksen nostavan päätään. Avun pyytämistä on edelleenkin opeteltava. Helposti yrittän tehdä kaiken itse. Miten voikin olla niin vaikea avata suutaan! Toivoisin, että toinen huomaisi, mitä tarvitsen, ja antaisi pyytämättä. Puhuminen ja itsensä ilmaisun opettelu on ollut todella tärkeä työkalu asioiden selvittämiseen kaikissa ihmissuhteissa, erityisesti parisuhteessa.
Äidin elämän perintö
Rakas äiti, jonka kanssa elin lapsuuteni enimmäkseen kahdestaan. Olin iltatähti, ja muut sisarukset olivat jo maailmalla. Äitini oli Karjalan evakko ja sodan kauhut nähnyt nuorena, kuten isänikin. Äidin silittelin viimeiseen uneen 2007 pääsiäispäivänä. Suhteemme oli läheinen ja rakas.
Äidin perintönä sain myös paljon tuomitsevaisuutta, toisten vähättelyä, syyllistämistä ja itsetunnon puutetta. Hän ei ollut saanut paljoakaan rakkautta, joten hänen välittämänsä rakkaus oli usein takertuvaa vaihtokauppaa. Häntä ei oltu rohkaistu elämässä eteenpäin, jotenka hänkään ei osannut rohkaista minua.
Hän ei myöskään osannut asettaa rajoja. Ne on pitänyt itse oppia elämän varrella asettamaan. Kaikki mikä ei ollut hänen käsityksensä mukaisesti linjassa, oli syntiä, suvaitsevaisuus ei ollut todellakaan hänen juttunsa. Hän oli vahva nainen, ja opetti vahvuutta ja työn tekemisen jaloa ylijaksamista minullekin. Ensin tehdään työt, jotka eivät koskaan näyttäneet loppuvan. Sitten vasta voi olla jotain kivaa. Hän oli suorittaja, joka teki työtä, vain koska piti tehdä, ei siksi että olisi nauttinut siitä. Hän ei saanut rauhaa, eikä levännyt, ennen kuin jokin oli tehty mielensä mukaisesti. Tämän kaiken minäkin opin ja ryhdyin suorittamaan vielä paremmin kuin äiti.
Minä puolisona ja naisena
Tänä kesänä pääsin kunnolla katsomaan peiliin itseäni ja äidin mallin mukaista roolia naisena ja puolisona! Jos olisin ollut mieheni, en olisi kyllä kestänyt itseäni enää yhtään! Olen ollut välillä kuin vanha kyttyräselkäinen noita vahtimassa sukkia, tavaroita, vaatteita ja työkaluja, jotka ovat minun mielestäni väärässä paikassa. Vaatimassa itsekkäästi ja omistuksen haluisesti huomiota silloin kun minun olisi itse pitänyt antaa sitä hänelle. Olen stressannut itseäni ja siinä sivussa häntä tekemättömillä kotitöillä, puutarhahommilla ja moninaisilla odotuksilla siitä, miten miehen pitäisi hoitaa osuutensa ja huomioida puolisoaan.
Päässäni pyöri tänä kesänä suorittamisen tuttu levy sellaisilla kierroksilla, että olin itsekin jo aivan uupunut, ja verenpaineet huipussaan. Olin tullut jaksamiseni kanssa liian pitkälle. Kävin purkamassa sydäntäni ihanalla homeopaatillani, tyyliin ”äiti mää rohmahdan”. Hän sanoi, että pulssini kertoo että olen aivan loppu ja uupunut. Sain kunnon dropit, jotka auttoivat pikku hiljaa rauhoittumaan sisäisesti. Nukkumisen kanssa olleet ongelmatkin alkoivat helpottaa.
Olen hienosti tiennyt miten parisuhdetta pitäisi hoitaa. Mutta nyt yllättäen osaamatta tuoda sitä käytäntöön itse, sillä sisällä on ollut jokin erikoinen vastustus. En kyllä antaudu! En kyllä myönnä olevani mitenkään väärässä! En kyllä muutu! Yritä sinä vaan muuttua minun näkemysteni kaltaiseksi!
Olen yrittänyt muuttaa toista olemaan se mitä minun isättömän ideologiani mukaan miehen pitäisi olla. Ehdotellut parisuhdeterapiaakin, kyllä tämä tilanne siellä muuttuu!
Ymmärsin jossain kohtaa lopulta katsoa minussa elävää äitiä ja naisen malliaan. Rakkaan ystävättären kanssa puhuimme pitkään ja sparraten toinen toistamme äitiasiassa. Äidille saa olla vihainen. Vihalla me irrottaudumme siitä mikä ei ole itselle enää hyväksi. Uskalsin siis olla vihainen äidille. Huusin ja kiroilin oikein kunnolla ääneen! Päästelin pihalle kaiken mikä tuli.
Saatuani tämän tunnelukon auki itsessäni, kerroin myöhemmin miehellenikin. Tavaraa tuli itkun säestyksellä melkoisesti.
Ja vihaa roppakaupalla.
Purkaukseni jälkeen mieheni totesi hivenen hämmentyneen oloisesti että nyt muuttui kaikki!
Anoppi lähti talosta!
Siitä aukesikin aivan uusi tie meille molemmille. Erityisesti minulle, kun olin saanut ulos itsestäni tuon vaateliaan äidin.
Kaikki ne ihanat häneltä saamani asiat ovat edelleen tallella. On ollut niin kipeää itsensä kanssa peiliin katsomista, että oksat pois! Vaan kyllä kannatti rohkaistua.
Äiti tulee usein tervehtimään minua pienenä lintuna, koputellen makuuhuoneen ikkunaan. Yhteytemme hänen kanssaan henkimaailmaan on välillä hyvinkin vilkasta ja virtaavaa. Hän jätti paljon hyvää, mutta myös ihmisyyden keskeneräisyyttä. Itse koen että minun oppini on purkaa keskeneräisyys, jonka perin äidiltäni. En siirrä samaa oppiläksyä ja roolimalleja enää omille lapsilleni. Minä haluan jättää jotakin muuta perinnöksi lapsilleni.
Kun antautuu itselleen, näkemään oman keskeneräisyytensä, silloin antautuu hyväksymään toisetkin ihmiset. Kun lakkaa vaatimasta täydellisyyttä itseltään, voi antaa toisellekin armon olla juuri sitä mitä hän on. Mikä helpotus!
Universumin kokoiset kiitokset rakkaalle miehelleni Petrille. Olet rakastanut minut entistä eheämmäksi.
Toivoisin, että jokaisella olisi elämän kipeissä hetkissä rinnallaan turvallinen, kärsivällinen ja suurisydäminen ihminen kuten sinä.
Kiitos viisaille ystävättärilleni Susannalle ja Sonjalle.
Kiitos homeopaatilleni Aino Maijalle.
Rakkaudella Päivi
Loppukirjoitus
Prosessini ollessa kipeimmillään, ja avioliittokin kovalla koetuksella, sain viestin Hidasta Elämää -sivuston toimituksesta: ”Sinun kirjoituksesi on suosikkien kärkipäässä”. Sen kirjoitukseni aiheena oli Parisuhteen peruspilarit!
En tiennyt itkeäkö vai nauraa, mutta tuntui melkoiselta kosmiselta ironialta. Itse rämmin tunteen suossa ja omat parisuhdetyökalut melkoisen hukassa. Nyt jälkeenpäin näen, että minulla on tieto ja päämäärä, ja tämä prosessi oli läpikäytävä, voidakseen entistä paremmin rakentaa sydänyhteyteen perustuvaa parisuhdetta. Peruspilarit ovat nyt entistä vankemmat.
Tsemppiä jokaiselle siihen hetkeen kun tuntuu että yö on pimeimmillään! Valo kyllä löytyy aikanaan tunnelinpäästä.
