Onko rakkaus tunne vai taito?

keiju_blogi

”Rakkaus ei ole tunne, se on taito.” Näin sanoi teini-ikäinen poika romanttisessa komediassa.

Jäin miettimään lausetta. Olen juuri nyt sen äärellä – keskellä isointa mahdollista tunnetta, taitojen tarpeessa. Että onko se tunne vai taito?

Tunne. Mikä on se mysteeri-elementti, joka saa jonkun ihmisen tuntumaan juuri siltä oikealta? Ja toinen ihminen ei oikein tunnu miltään muulta kuin tosi mukavalta – niin mukava kuin onkin.

Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus aiheuttaa epävarmuutta osin juuri siksi, ettei jokainen kohtaamamme ihminen saa aikaan sydämen sijoiltaan menemistä. Hengityksen salpautumista. Polvien notkahtamista. Halua jakaa elämä. Vaikka loppuun asti.

Irrationaalista tunnetta, tunnetta josta et pysty erittelemään loppuun asti mistä se syntyy. Tunnetta, joka on henkäyksissä ja katseissa. Pelkkää jostain omasta keskikohdasta tulevaa äänetöntä valintaa. Epävarmuus rakkaudesta syntyy pelosta, ettei koe sitä tahtoa karkaavaa tunnetta enää koskaan. Ettei maailmassa ehkä olekaan minulle ihmistä.

Mikä se tunne on, sitä ei kukaan ole osannut selvittää. On erilaisia teorioita ja ajatuksia, jotka tarjoavat hienojakin näkökulmia. Mutta yksikään niistä ei tavoita rakkauden mysteeriä tyhjentävällä tavalla.

Kun muutama vuosi sitten lähdin etsimään rakkautta, päätin, etten enää rakastaisi parisuhteen takia, vaan olisin parisuhteessa rakkauden takia. Opettelisin erottamaan, mikä tuntemistani tunteista oli rakkautta, mikä taas jotain muuta. Vaikkapa pelkoa olla yksin.

Opin, että rakkauden voi löytää itsestään. Rakastamalla itseään ja tuntemalla itsensä. Olemalla rehellinen ja lempeä itselleen. Opin, että se oli myös reitti oppia tunnistamaan myös se ihminen, jonka kanssa haluaa jakaa rakkauden. Ilman sitä löytää vain parisuhteita. Ei erota omista tunteistaan rakkautta pelosta ja mukavuudenhalusta.

Taito. Olen juuri löytänyt ihmiseni. Ihanan. Sellaisen, jota kohtaan tunsin heti suurta intohimoa ja suurinta mahdollista rauhaa. Heti alusta alkaen. Se on perusta, josta käsin on hyvä aloittaa.

Jo muutaman kuukauden jälkeen huomaan, että pääsen elämään todeksi kaikkea sitä, mitä olen pohtinut vuosia. Rakkautta. Ollut rakkauden äärellä ja lähestynyt ajatusta, miten se on lopulta minussa ja toteutuu minun kauttani. Miten voin löytää sen ensin itsestäni ja vasta sitten muualta. Miten voin ottaa vastuun vain itsestäni ja opetella erottamaan, missä kohtaa menee raja minun ja sen toisen välillä.

Huomaan nyt päivittäin, miten rakkaus on myös hyvin pieniä tekoja. Miten juuri niissä aivan pienissä teoissa on mahdollisuus elää todeksi suurinta mahdollista rakkautta. Elää todeksi suuri tunne, joka ilman tekoja on pelkkä potentiaali. Jää unelmaksi jostain, joka ei iholla muutu todeksi.

Miten rakkaus on suurien puheiden, tunnustusten ja unelmien ohella pienimpiä arkisimpia tekoja mitä kuvitella saattaa. Miten mikro ja makro kohtaavat. Tunne ja taito yhdistyvät. Kuin toista ei olisi ilman toista. Unelmaa ilman tekoja. Suurinta mahdollista tunnetta ilman taitoa elää tuo tunne todeksi.

Tunne ja taito jäävät tyhjiksi ilman toista. Pelkällä taidolla rakennettu rakkaus on kuin teknisesti täydellinen suoritus ilman sielua. Puuduttava arkinen ja tunnollinen rakennelma. Toisaalta pelkkä tunne ilman taitoa rakastaa jokainen arkisinkin päivä, on suurta draamaa ilman rakkaudessa avautuvaa rauhaa, iloa ja jatkuvuuden lupausta.

Pakahduttava onnen tunne. Niin iso, että henkeä salpaa. Miten ihmeessä jotain niin suurta voi edes muuttaa todeksi?

Elää tunne todeksi pienin teoin. Kuuntelemalla toiselle tärkeitä asioita. Koskettaa ihoa, silittää hiuksia. Olemalla olemassa toiselle. Hengittämällä häntä, ja hänen kanssaan. Antamalla hänen olla hän, pysymällä itse omassa hengityksessään.  Ja valita rakastaa, valita jokaisessa hetkessä.

Rakas. En haluaisi olla missään muualla.

**

 

Teksti on julkaistu myös HIMAn blogeissa.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: