Rohkeus ei ole sitä, ettei pelota. Rohkeus on sitä, että kykenee olemaan pelkojensa kanssa ja samalla kulkemaan siihen suuntaan, joka kutsuu.
Uskon, että voimme oppia luomaan sisäisiä olosuhteita, joissa uskallamme enemmän. Eli sisäistä tilaa, jossa olemme vähemmän pelkojemme ohjailtavissa. Sen myötä teemme ja olemme enemmän sitä mitä ihan oikeasti haluamme. Uskallamme kuulla, mitä oikeasti sydämessämme haluamme sen sijaan, että järkeilemme mielessämme, että ”no kyllähän tää juttu on ihan kiva koska siitä saa rahaa” tai ”tarvitsen tätä ollakseni turvassa” tai ”huonomminkin voisi olla.” Se mitä oikeasti haluamme tuntuu ilahduttavalta. Saa veren kiertämään vähän nopeammin. Saa meidät liekkeihin. Kun elämme pelkojamme vältellen, pienennämme ja kirjaimellisesti köyhdytämme itseämme. Jos pysyttelemme aina mukavuusalueillamme emmekä haasta itseämme toimimaan toisin, supistamme myös kykyämme vastaanottaa mitä tahansa uutta (hyvää). Ratkaisu ei kuitenkaan ole pelkojemme kieltäminen, vähättely tai torjuminen.
Monesti ajattelemme, että vaatisi niin älyttömän paljon, että elämä tai olo itsensä kanssa olisi sellaista kuin oikeasti haluamme. Mitä jos se ei vaadikaan läheskään niin paljon kuin kuvittelemme? Mitä jos se tarkoittaakin vain sitä, että uskallamme olla pelkojemme kanssa? Ja mitä jos pelkojen kanssa oleminen tarkoittaakin vain sitä, että kuulostelemme, miltä ja missä pelko tuntuu? Kuuntelemme mitä mielemme höpöttelee sen sijaan, että bätläämme itsemme kanssa ja yritämme järkeillä itsemme pois ikävistä ajatuksista. Mitä jos vain istuisimme ajatustemme kanssa uteliaasti kuulostellen, kun pelko räyhää: ”jos teet mitä haluat, kaikki nauraa sulle”, ”sun rahat loppuu”, ”et osaa – niin moni tekisi saman asian miljoona kertaa paremmin”. Kun kuuntelet monstereitasi tuomitsematta, havaitset, että sisälläsi on tämä kuuntelija. Teitä on siis ikään kuin kaksi: monsteriääni ja sinä, joka kuuntelet. Tunne velloo sisälläsi, mutta samalla on olemassa toinenkin, rauhallisempi olo. Tämä rauhallisempi olo on se, johon kannattaa alkaa tutustua.
Puhun paljon itsensä rakastamisesta – minulle se on syvää yhteyttä tähän Olemiseen sisälläni, rauhalliseen, hyväksyvään tyyppiin, joka on kanssani kaikessa, mitä koen. Hänestä kaikki viisaus kumpuaa. Hänen syliinsä mahtuu kaikki inhimillisyyteni ja typeryyteni. Kaikki pelkoni, rajoitukseni, pikkumaisuuteni, kateuteni. Kaikki vaikeat tunteeni, haavani ja traumani. Yhtä lailla hänen syliinsä mahtuvat lahjani, ainutlaatuisuuteni, iloisuuteni ja valoni. Yhdessä, minä ja hän, olemme rakkaus. Ei pelkästään ihanaa ja hunajaista vaan myös kaikenlaista raadollista. Kaikkeus.
Tämä tyyppi sisälläni on se, joka inspiroi toimimaan silloinkin kuin pelottaa. Hän sanoo, ettei minun tarvitse uskoa pelon ääniä sisälläni. Pelkoa on itseni tuomitseminen ja arvosteleminen, kauhuskenaarioihin takertuminen ja oikeastaan kaikki kontrolloiminen, hallitseminen ja stressaaminen. Kaikki ei-levollisuuteni. Jähmettyneet uskomukseni ja vanhentuneet käsitykset itsestäni. Tämä rakastettuni – tai rakastajani – rauhallinen, todellinen minäni ottaa jatkuvasti iisisti. Uskomaton tyyppi! Mutta se olen minä: ytimeni. Se, joka oikeasti olen. Tämän chillailijan kanssa hengattuani olen saanut turvaa kokea pelkojani. Olen ymmärtänyt, että niitä vastaan ei tarvitse taistella. Pelot saavat olla osa kokemustani samalla tavalla kuin mitkä tahansa kelat ja tunteet, mutta en anna niille koko areenaa häröilyyn. Lakkaan taistelemasta pelkojeni kanssa ja lakkaan ajattelemasta, että ne kertovat totuuden.
Konkreettisesti se tarkoittaa mm. sitä, että mieleni mölinästä huolimatta havaitsen olevani tässä, nyt. Keitän teetä, juon teetä. Juttelen naapurin kanssa, rapsutan koiraa, kuuntelen lintuja. Huomioin, että pelottaa. Ja siitä huolimatta voin tehdä asioita, joiden tiedän ravitsevan ja inspiroivan minua. Ja mitä enemmän kutsun pelkoni mukaan itseäni kunnioittaviin, levollisiin toimiin, sitä enemmän sydämeni on auki myös luottamukselle. Uusille ideoille siitä, miten juuri nyt kannattaisi edetä.
Kun olin julkaisemassa Sydänjuttu-sivustoa monen vuoden visioinnin ja valmistautumisen ja valmistelun jälkeen, olin kauhuissani. Ajattelin, että ketä kiinnostaa. Että en osaa. Että kaikki menee päin helvettiä. Istuin lattialla ja itkin (drama queen, anyone?) ja vaivuskelin epätoivoon. Mutta siinä samalla jatkoin kuitenkin toimintaani; ripsivärit poskille levinneenä otin nettisivulleni valokuvia ja julkaisin sivut samana iltana.
Ajattelen, että pelot ovat itse asiassa portti. Ne eivät tarkoita, toisin kuin yleinen, päänsisäinen tulkintamme väittää, että on syytä pysähtyä ja lopettaa (paitsi ihan oikeissa fyysisissä vaaratilanteissa), vaan että olemme jonkin autenttisen äärellä. Saatamme haavoittua sisäisesti, kun laitamme sydämemme likoon. Pelko on kynnys, jonka toisella puolella odottaa mieletön täyttymys. Päästäksemme kynnyksen yli meidän on otettava pelko syliimme ja toimittava silti. Se on rakkautta. Rakkaudesta käsin toimiminen sen sijaan että pysähtyisimme pelon kynnykselle avaa sydäntä ja tietoisuutta ja tuottaa siksi syvää hyvää oloa. Haavoittuvaiseksi uskaltautuminen luo yhteyttä sekä itseeni että toisiin. Se sisältää aina torjutuksi tulemisen riskin, mutta myös mahdollisuuden jakaa ja tulla nähdyksi ja ymmärretyksi sellaisena kuin todella on. Parhaimmillaan minun turvani olla pelkojeni kanssa muistuttaa siitä, että sinäkin voit olla pelkojesi kanssa levollisesti. Ja tehdä niin kuin tuntuu.
Joskus rakkautta on sekin, että hyväksyn, että juuri nyt minua pelottaa liikaa toimiakseni totuuteni mukaisesti. Rakkautta voi olla sen myöntäminen, että vielä en ole valmis. Ei sen vuoksi tarvitse itseään dissata. Voi kysyä: mikä juuri nyt lisäisi turvan ja hyvinvoimisen tunnettani? Voinko antaa itseni olla inhimillinen?
Pelkojen kohtaamisen ei tarvitse koskea edes älyttömän suuria asioita. Joskus on kynnys kertoa toiselle, mitä oikeasti ajattelee, syyttämättä. Tai olla menemättä bileisiin, kun mieluiten jäisi kotiin. Tai sanoa, että itse asiassa tämä työhomma kuuluu sinun tontillesi, tee sinä se. Tai sitten se voi olla oman Sydänjutun maailmaan täräyttäminen. Ja syteen tai saveen. Koska se on sitä mikä sydäntäni eniten kutsuu, en tavallaan loppujen lopuksi ihan hirveästi välitä, jos minulle nauretaan, rahat loppuu tai ketään ei kiinnosta. Koska tätä levollista ja inspiroitunutta tyyppiä sisälläni kiinnostaa. Hän mielellään kulkee kanssani sinne, jossa tunnen olevani liekeissä. Ja elän tätä elämääni kuitenkin mieluiten veri verevästi kiertäen, hänen seurassaan.
