Kirjoittaja Virve Havelin vietti osan vuoden vuorotteluvapaastaan Sambiassa rakentamassa huusseja. Kiinnostus sanitaatio-ongelmiin nousi matkoilla Aasiaan ja Afrikkaan.
Olen Huussi ry:n sambialaisen yhteistyöjärjestön Necosin kokouksessa ja yritän seurata keskustelua. Välillä mietin, kumpaa kieltä puhutaan, englantia vai bembaa. Arvaan, että aksentti tulee tuottamaan minulle vielä hankaluutta. En arvaa, että tulee kestämään 3-4 viikkoa ennen kuin pääsen suurin piirtein jyvälle täkäläisestä englannin ääntämisestä. Vertailen kokouksen henkeä omiin työpaikkakokouksiini. Täällä ollaan vähemmän muodollisia ja nauretaan enemmän. Ministerin erityisavustaja kyselee minulta Suomen parlamentaarisesta järjestelmästä. Aiheesta siis eksytään välillä, mutta ilmapiiri on välitön. Työnteon ei tarvitse olla haudanvakavaa, tavoitteisiin päästään helpommin rennolla otteella. Täällä ei näköjään tärkeillä.
Olin ensimmäistä viikkoa Lusakassa vapaaehtoistyöntekijänä. Meneillään oli perehdyttäminen Necosin eri projekteihin sekä maaseudulla että Madimbassa, Lusakan lähiössä. Kahden ensimmäisen viikon aikana tulisimme mm. katsastamaan lukuisten koulujen ja yksityisten perheiden kompostihuusseja.
Kiinnostukseni sanitaatiokysymyksiin alkoi vuosia sitten Intian ja Nepalin reissuillani. Myös Itä- ja Länsi-Afrikan upeita rantoja tarpoessani olen törmännyt ongelmaan ihan kouriintuntuvasti, tai pitäisi kai sanoa nenään tuntuvasti. Kannattaa katsoa, mihin astuu! Näiden kokemusten ja opiskelun kautta alkoi hahmottua ongelmien laajuus. Poliitikot, yleensä korruptoituneet, eivät ota priorisointilistalleen sanitaatio- ja jäteasioita ja usein verotuspohja tehtävien hoitamiselle puuttuu. Paratiisimaisten maisemien käyttö yleisenä käymälänä ja kaatopaikkana on ongelma, jota ei joko voida tai haluta hoitaa. Asenteiden muokkausta tarvittaisiin, kaikilla tasoilla.
Liityin joitakin vuosia sitten Käymäläseura Huussiin. Viime vuonna pyysin päästä vapaaehtoiseksi johonkin Afrikan projekteista. Halusin nähdä, mitä kansalaisjärjestöt voivat tehdä näin isoille ongelmille. Projektipäällikkö Sari Huuhtanen ehdotti Sambiaa. Olin innoissani. Lokakuussa sitten löysin itseni istumassa Necosin kokouksessa ihmettelemässä outoa englannin ääntämystä. Myöhemmin olisi vielä sopeuduttava vinkeän aksentin lisäksi hieman tehottomaan työnjohtoon ja huonoon organisointiin.
Kommunikaatio-ongelmat alkoivat väärinkäsityksellä tulevista tehtävistäni. Paikalliset yhteistyökumppanit olivat ymmärtäneet, että olen koulutukseltani opettaja ja tulisin kahdeksi viikoksi opettamaan peruskoululaisia. Pedagogiset valmiuteni eivät suinkaan riittäneet polkaisemaan täysipainoista ohjelmaa kymmeneksi koulupäiväksi, joten lupauduin vetämään muutaman kerran ympäristökerhoa. Ihan riittävästi oli haastetta yksinkertaistaa asioita 6–8-vuotiaille ja esittää ne niin elävästi, ettei huomio kiinnittyisi epäolennaiseen. Kuten esimerkiksi viuhkaani, jota pari pikkuvesseliä oli tuijottanut kiinnostuneena, kunnes toinen heistä viittasi ja kysyi mikä se on. Viuhka kiersi sitten kädestä käteen, kunhan ensin olin näyttänyt, miten sitä käytetään.
Varttuneempien ryhmän kanssa vuorovaikutus toimi hyvin ja heille saattoi puhua vähän laajemminkin kompostoinnista, kierrätyksestä ja ekologiasta. Loppukevennyksenä oppilaat lauloivat pyynnöstäni mieluisimpia laulujaan. Kaikki laulut taisivat olla uskonnollisia. He kyselivät myös kaikenlaista Suomesta. Saivat minut jopa laulamaan Maamme-laulun.
Sen verran intensiivistä ja uuvuttavaa parin tunnin opetustyö oli noviisille, että ilahduin suuresti, kun pois lähtiessäni löysin toimiston miehet oluelta tienvarsikuppilasta. Seuraan liittyi professori, jonka olin tavannut aikaisemmin Tampereen Dry Toilet-konferenssissa. Kylmä Mosi maistui taivaalliselta ja rentoutti pinnistyksen jälkeen! Olipa hauska tapa hoitaa työasioita puun alla olutta maistellen!
Kahden viikon aikana vierailimme huussikohteiden lisäksi WASH-kouluissa, joihin oli lahjoitettu käsienpesutarpeita ja puun taimia. Kiersin myös roska-auton kyydissä Madimbassa keräämässä kaatopaikalle vietävää jätettä niistä harvoista talouksista, jotka malttoivat maksaa roskien poiskuljetuksesta. Kuljetuksen hinta vastasi nshima-annosta vaatimattomassa ravintolassa.
Sain tutustua myös naisten tukiryhmän jäseniin ja heidän pienimuotoiseen liiketoimintaansa. Ryhmän toiminnan tehostamiseksi lahjoitimme toimiston päällikön kanssa rahasumman, jonka avulla he voivat mm. rekisteröityä ja hakea lainaa toiminnan rahoittamiseen. Viimeisenä tehtävänäni oli istuttaa tomaatintaimia toimiston ”kasvihuoneeseen”. Työ tuotti suurta tyydytystä, koska sain aikaan jotain näkyvää.
Huussien tarkistuskäynneillä huomioni kiinnittyi siihen, että useat huusseista olivat lukossa, jotta sivulliset eivät pääse niitä käyttämään. Jotkut näyttivät olevan varastokäytössä, joistakin puuttui virtsakanisteri. Seurantaa olisi varmaan hyvä tehostaa.
Sain hyvän tilaisuuden tutustua sambialaiseen perhe-elämään, kun asuin toimiston yhteydessä olevassa vierashuoneistossa. Talon toisella puolella asui toimiston päällikkö perheineen.
Suurperheeseen kuului sekä omia lapsia että sukulaisten orpolapsia. Aamuisin heräsin ennen kuutta kukkojen kieuntaan ja nuorison askareisiin. Yksi haravoi ja lakaisi, toinen ruokki vahtikoirat, kolmas pesi pyykkiä. Kävi mielessä omat poikani, jotka töin tuskin sain aikoinaan siivoamaan huoneensa. Puhumattakaan säännöllisistä aamuaskareista ennen kouluun menoa.
Valmistin useimmiten ruokani itse omassa keittiössäni. Välillä söin perheen kanssa nshimaa, maissipuuroa, jota syödään yleensä joka aterialla. Ruokailu alkoi käsien pesulla ja ruokarukouksella. Vaati hieman sorminäppäryyttä pyöräyttää yhdellä kädellä puurosta pallo, viedä lisukkeet peukalolla painettuun koloon ja saada pallero tyylikkäästi suuhun.
Uskonnolla on suuri merkitys sambialaisten elämässä. Ruokarukousten lisäksi kirkossa käynti kuuluu monien rutiineihin ja sinne pukeudutaan parhaimpiin. Osallistuin kerran Jehovan todistajien kokoukseen, jonne lähdettiin kahdella autolla koko perheen voimin. Lähtiessä ymmärsin katseista, etteivät tunika ja pitkät housut ole sovelias vaate kirkkoon. Perheen äiti lainasi auliisti chitengen, jonka kietaisin housujeni päälle.
Kahden ja puolen viikon Lusakassa oleskelun jälkeen lähdin suomalaisryhmän kanssa Livingstoneen rakentamaan huusseja erään lähiökoulun pihaan. Neljä rakennus- ja putkialan opiskelijaa Pirkanmaalta tuli suorittamaan työharjoittelua kahden opettajansa kanssa. Pojat pitivät ansiokkaasti blogia, jossa neljän viikon huussinrakennusurakan vaiheet ja vapaa-ajan retkemme on tarkkaan selostettu. Kundit suhtautuivat ilahduttavan suopeasti ja toverillisesti kuusikymppisen täti-ihmisen mukana oloon.
Opin paljon tuon kuukauden aikana, muustakin kuin rakentamisesta. Uskon, että myös pojat oppivat paljon mm. paikallisten rakennustyöntekijöiden neuvokkuudesta puuttuvien tai huonojen kiinalaisten työkalujen korvaamisessa. Myös työpaikan ilmapiirin luomisesta oli opittavaa: joka-aamuiset sambialaistyyliset monivaiheiset kättelyt, laulu ja vitsailu kevensivät raskasta työtä.
Oleskelu Livingstonessa oli yksinkertaisempaa kuin valtavassa Lusakassa. Kaupunki oli kodikkaampi ja useimmat paikat sijaitsivat kävelymatkan päässä. Livingstonessa on totuttu turisteihin Viktorian putousten ansiosta, joten ”muzungu”-sanan (valkoihoinen) kuuli harvemmin kuin Madimbassa. Teimme töitä vain aamupäivisin kuumuuden takia, joten vapaa-aikaa oli paljon. Tutustuin moniin paikallisiin ihmisiin ja sain mahdollisuuden laajentaa kuvaani heidän elämästään ja arjestaan. Ihmiset olivat tosi ystävällisiä ja kiinnostuneita projektistamme. Erityisesti he ilahtuivat kuullessaan, että olemme Suomesta.
Mitä sitten opin? Alun kuumuuden, pölyn, roskan, liikenneruuhkien ja saasteiden aiheuttaman toivottomuuden jälkeen alkoi maan (ja muiden kehittyvien maiden) tilanne hahmottua. Veden puute ja sen aiheuttamat jokapäiväiset sähkökatkokset toivat väkisin mieleen ongelmien globaalit seuraukset. Ei voi kuin toivoa, että päättäjät suhtautuvat tulevaisuudessa vakavammin vesi-, sanitaatio- ja muiden ympäristö- ja ihmisoikeuskysymysten ratkaisemiseen.
Huussi ry:n ja muiden kehitysyhteistyötä tekevien kansalaisjärjestöjen sekä paikallisten kumppaneiden käytännön työssä olisi varmasti vielä tehostettavaa koulutuksen ja seurannan osalta. Johtajaopettajan naureskelu ja päivittely kompostimullassa kasvaneiden vihannesten arveluttavuudesta ei ollut rohkaisevaa. Varmasti opettajienkin asenteet muuttuvat ajan myötä. Lapsiahan eivät asenneongelmat vaivaa.
Henkilökohtaisesti paras oppini Sambian reissusta oli, hupaisaa kyllä, kävelyn hidastaminen. Olen aina kävellyt kovaa ja sain siitä palautetta Livingstonessakin. Ja otin opikseni. Kotiin tultuani ensimmäinen asia, joka kiinnitti huomioni Helsingin keskustassa, oli ihmisten kiireisyys. Mutta toisaalta, kuka viitsii käveleksiä nautiskellen räntäsateen vihmoessa? Ja kuka jaksaa paahtaa vauhdilla 40 asteen helteessä! Kiirettä voi hallita muillakin keinoilla.
Uskoni ekologisen sanitaation ilosanoman leviämiseen huusseja rakentamalla horjui hiukan, vaikka paljon on saatukin aikaan. Mallihuussien rakentamisen lisäksi vähintään yhtä tärkeää onkin järjestöjen lobbaustyö, jonka tuloksena Huussi ry on esimerkiksi saanut kuivakäymälät Lusakan kaupungin viralliseksi sanitaatiomenetelmäksi. Ongelmien mittasuhteet tuntuvat tyrmääviltä, mutta sitkeän lobbauksen ansiosta sanitaation terveys- ja ympäristövaikutusten ymmärrys on lisääntynyt ruohonjuuritasolta aina globaalitasolle asti. Käytännön arjessa kompostihuussien attraktiivisuutta voisi lisätä esimerkiksi maalaamalla betonitiilisiin käymälöihin värikkäitä graffiteja ja muraaleja järjestöjen logojen sijaan. Betoninharmaa, hämärä kyykkyvessa toimii, mutta voisi huussikäynnin tehdä miellyttävämminkin. Ja vasta luotettavan vastuuhenkilön sitouttaminen huussin hoitamiseen takaa toimivuuden ja käyttömukavuuden.
Puolitoista kuukautta Sambiassa oli lyhyt aika, mutta antoi elämyksiä, käytännön oppia ja uutta ymmärrystä. Panokseni aputyttönä huussiraksalla tuntui pieneltä. Ehkä muzungujen osallistumisen tärkein anti olikin pr-luonteinen. Se, että meidät nähtiin lehdissä ja televisiossa, antoi toivottavasti asialle lisää painoarvoa.
