Anna anteeksi

Tapahtui eräänä päivänä syksyllä, että loukkaannuin sydänjuuriani myöten. Sillä, mitä tapahtui, ei ole oikeastaan mitään väliä. Prosessi on aihetta kiinnostavampi. Mitä sitten tapahtui?

Ensimmäinen reaktioni oli, että poltan asianosaisen talon, en enää koskaan puhu hänelle, enkä ikinä anna anteeksi. (Myönnän, olen hieman draamaan taipuvainen. Poliisille ei tarvitse soittaa. Aie ei konkretisoitunut ja oli pikemminkin koominen kuin vaarallinen. Asianosainen asuu jykevässä kivitalossa Helsingin keskustassa, joten ajatuskin minusta raapimassa tulitikkuja kadulla talon ulkopuolella on naurettava.)

Mitä tarkoittaa sanonta, että ne jotka ovat sinua pahimmin loukanneet, ovat suurimmat opettajasi?

Tosiasia on, että elämämme aikana kohtaamme lukemattomia ihmisiä ja tilanteita, jotka suututtavat, vihastuttavat, tuottavat pettymyksiä ja aiheuttavat surua. Tilanteissa on osapuolia, joiden ajatuksiin ja toimintaan meillä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa. Heillä on oikeus toimia haluamallaan tavalla, eikä sille voi mitään.

Yhtälailla kuin tilanteessa on arvioitavana se, kuka teki jotain oikein tai väärin, siinä on mahdollisuus kääntyä tarkastelemaan itseään. Miksi reagoin juuri tähän asiaan ja näin voimakkaasti? Ja miksi reaktioni ilmenee tällaisessa muodossa? Mitä se kertoo minusta? Olisiko minulla mahdollisuus oppia jotain tärkeää tätä kautta? Ei siitä toisesta, vaan minusta.

Jokunen viikko tapahtuman jälkeen seison kouluttamassa ja käyn läpi mieleni liikkeet vaihe kerrallaan. Anteeksiantaminen on moniosainen prosessi. Olennaisinta on intentio – halu antaa anteeksi – ja halu käydä läpi prosessi. Ravisteleva raivo, räkäinen itku, ontto pettymys – ennen kuin voi nähdä tilanteessa mahdollisuuksia oppia.

Nämä kerrokset läpikäytyäni päätin ottaa tämän kokeiluna. Ihmissuhdekysymyksissä suurin kasvu alkaa, kun katsoo peiliin. En tarkoita, että toisesta tehdyt havainnot mitätöityisivät, muuttuisivat merkityksettömiksi tai vääriksi. Toisen patologioiden tunteminen ei kuitenkaan auta minua elämässäni kovin pitkälle. Hänellä on oma peilinsä ja siellä eri kuva kuin minulla.

Tarinan asianosainen voi tapahtumien seurauksena joko pysyä elämässäni, tai olla pysymättä. Tai pysyy nyt, mutta jää elämästäni myöhemmin. Mutta minä pysyn minun elämässäni. Elän lähempänä omia ajatuksiani kuin tuon toisen. Toisen tuntemisesta on minun elämäni kannalta lopulta pieni ilo. Yhtä hyvin voisin aloittaa itsestäni.

Olin jo alkuunsa päättänyt jättää talon polttamatta. Mitäpä jos antaisin anteeksi ja puhuisinkin asianosaisen kanssa vielä joku päivä? Mitäpä jos kohtaisin kaikki ne herkästi kaunaan kiintyvät kerrokset minussa? Ylittäisin mukavuusalueeni ja kokeilisin jotain itselleni epäominaista. Voisin vaikka oppia jotain uutta. Päästä siihen kuuluisaan paikkaan, jossa tapahtuu taikoja.

Päätin toimia toisin kuin luonnostaan toimisin. Kokeilisin muuttaa käyttäytymismallejani ja tunnustelisin miltä se tuntuu. Voisinhan aina palata myöhemmin talon polttamiseen ja puhumattomuuteen, jos ne kuitenkin tuntuisivat paremmilta.

Anteeksiantaminen on ennen kaikkea teko itselle. Se, mitä osaa itsestäni ruokin, vaikuttaa ennen kaikkea minuun. Minun kauttani sillä voi olla – ja todennäköisesti on – vaikutus ihmisiin ympärilläni. Mutta se voi lähteä vain minusta. Ja voin tehdä sen vain minun takiani.

Keho on hyvä mittari. Jos ajatukset jäävät jumiin tennismatsiin hyvän ja pahan, oikean ja väärän, syyllisen ja syyttömän – ja muiden eeppisten vastakohtien välille – keho on usein viisaampi. Anteeksiantaminen tuntuu kehossa hyvältä, vaikka järki ja tunteet haraavat vastaan. Anteeksiantaminen on kevyttä. Se vapauttaa.

Kun pudottautuu tunnekuohujen ja rationaalisten argumenttien alapuolelle, paikkaan jossa on vain sydämenlyönnit, oma hengitys ja rauhallinen tyyneys, on anteeksiantaminen helppoa. Sieltä käsin asiat asettuvat mittakaavaansa, voi päästää irti, ja luottaa elämän kauneuteen. Voi antaa anteeksi pyrkimättä sillä mihinkään muuhun kuin anteeksiantamiseen.

Jospas minä ilman loukatun ihmisen suojuksiani ja moraalisen ylemmyyden sädekehää olisin jotain mitä en vielä ollut, ennen kuin kaikki tapahtui. Olisin siinä koko hauraudessani, vaikka mieleni tekisi paeta ja piiloutua etäisyyteen.

***

Teksti on julkaistu myös HIMA Happiness -sivustolla.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: