Tunturin taikaa Ylläksellä

ELISA_BLOGI

Vihdoin se alkaa! On elokuinen aamu ja junan ikkunasta vilisee Lapin kauniit maisemat. Olen odottanut tätä hetkeä kauan, ja on yhtäaikaa rauhaisa ja malttamaton olo, kun juna alkaa hiljentää Kolarin asemalle. Luonnossa liikkuminen ja eräily ovat aina olleet lähellä sydäntäni, ja olen paljon liikkunut muun muassa eteläisen Suomen kansallispuistossa. Nyt olemme kuitenkin saapumassa Lappiin, tuohon kauniiseen ja myyttiseen maahan, jonka sanotaan lumoavan siellä kulkijat lopullisesti. Vatsanpohjassa on perhosia, kun nostan rinkan selkääni ja astun alas laiturille. Hengitän syvään puhdasta ilmaa ja olen onnellinen.

Lapin Lumon ensimmäinen jakso sijoittuu Ylläkselle ja sen lähiympäristöön. Ylläs on kuulu seitsemän tunturin jonostaan, joista Yllästunturi on korkein kohoten aina 718 metriin asti. Kun tunturin juurelle saapuu, herättää se koonsa puolesta kunnioitusta. Paikka onkin hyvin suosittu, etenkin talvella hiihtäjien ja laskettelijoiden keskuudessa. 

Saaga-hotellin ikkunasta näkyy sumuinen Ylläs. Sen huippua ei edes erota, sumu on sen verran tiheää. Välistä näkyy, kun usvasta materialisoituu gondoli, joka laskeutuu tunturin juureen. Sanotaan että huipulla tulee. Ainakin 718 metriä korkean tunturin huipulla tuulee. Ja humisee. Aurinko pilkahtelee pilvien raoista  valaisten siellä täällä laaksoja ja silmien kantamattomiin jatkuvia tuntureita. Horisonttiin asti siintävää tunturijonoa voisi vain tuijottaa tuijotamisesta päästyäänkin ja seurata pilvien niihin luomien varjojen leikkiä ja taivalta. Täältä tosiaan näkee kauas. Silmät sulkemalla voi keskittyä hengittämiseen ja tuntea kuinka keho rentoutuu ja pieni hymynkare nousee kasvoille. ”Nyt kuvataan!” -huuto keskeyttää haaveiluni, ja on aika lähteä taiteilemaan jälleen rakan peittämälle rinteelle.

IMG_6442
Ylläs-tunturin huipulla on mukava taivaltaa.

Tapaamme Ylläksen Vaellushevosista Virpin keskellä kauniin karua mäntymetsää. Teen tuttavuutta Dullen kanssa, hevosen, jonka kanssa minun on tarkoitus lähteä vaellukselle. Dulle ja Vökö seisoskelevat ihan muina hevosina, tyyninä ja rauhallisina. Tulemme Dullen kanssa hyvin juttuun ja se on hyvä, sillä pian reittimme kaartuu joelle, jonka yli meidän tulisi mennä.  On satanut paljon ja vesi virtaa vuolaampana kuin yleensä. Nytkin ripottelee hieman, välillä enemmän välillä vähemmän. Sää Lapissa on hassu ja arvaamaton. Vaikka vettä tulisikin kuin saavista yhdessä kohdassa, niin hieman etäämmällä aurinko jo pilkahtelee pilvien lomasta. Ennusteisiin ei siis ole täysin luottaminen, parempi on varustautua luottavaisella mielellä ja ottaa myös mahdollinen sade vastaan ystävänä. Kuten Bob Marleykin on sanonut: ”Some people feel the rain. Others just get wet.” Ratsastuksesta tulee mukava sekä rentouttava kokemus, ja hiljaisen metsän rauhan rikkoo silloin tällöin vain kuukkeli tai muu pikkulintu, joka silloin tällöin saapuu uteliaana ihmettelemään menoamme.

IMG_6449
Dullea meinasi kyllä enemmän kiinnostaa heinän syöminen rannalla kuin toisen hevosen perässä kulkeminen. Mutta päästiin yli kyllä!

Kohinan kuulee jo kaukaa. Äkäsjoen, joka haarautuu useammaksi pienemmäksi koskeksi, jotka laskevat myllyn ohi pieneen järveen, eli lompoloon. Vanha mylly, joka on seissyt sillä paikalla jo lähes 70 vuotta, sijaitsee aivan Äkäsjoen alkupäässä. Paljon on siis vettä virrannut myllyssä. Vanhat puiset rakennelmat ovat tunnelmallisia sammalta kasvavien kattoineen, ja joen solinan välistä melkein odottaa kuulevansa maahisen tai tontun sipsutuksen juuri näkökentän laitamilta. Veden liikettä – sen pyörteitä sekä erisuuntiin kulkevia akanvirtoja on mukava katsella. Pieni sateen ripsotus luo tunnelmaa ja ajatukset karkaavaat vuosisadan alkuun, kun täällä on eletty vaatimattomasti ja luontoa kunnioittaen. Pian kuvat on kuitenkin otettu, ja on aika jatkaa taas matkaa.

Saavumme Pakasaivolle. Paikalliset tuntevat paikan myös Lapin helvettinä. Rotkojärviellä on syvyyttä ainakin 60 metriä ja vastarannan reuna kohoaa majesteetillisen korkeana edessämme. Paikassa oikein tuntuu sen historia ja menneisyys. Saamelaisten uskomusten mukaan järvessä on kaksoispohja, jonka alla on toinen järvi, ylösalaisin. Siellä asuu saivokansa, kuolleet. Alhaalla roikkuvat tummat pilvet luovat mystistä tunnelmaa saivon ylle. Paikka on kiehtonut ja vetänyt ihmisiä puoleensa jo kauan eikä ihme. Mieli alkaa vaellella rotkon reunalla istuksiessa; mitähän kaikkea tässä paikassa on aikojen saatossa tapahtunut?

Pian alkaa järven pinta väreillä vesipisaroiden iskeytyessä siihen. Ja pilvien heijastukset repeävät ja alkavat hiljalleen väreillä muodostaen hieman vääristyneitä kopioita taivaalla lipuvista esikuvistaan. Järvi on muinoin muodostunut jättimäiseen hiidenkirnuun ja huhutaan että shamaanit ovat pitäneet täällä pyhiä menojaan ja pitäneet järveä pyhänä uhripaikkanaan. Kerrotaan myös, että järven harppauskerroksen alainen vesi on hyvin rikkipitoista, ja kaikki sinne muinoin heitetyt esineet ovat säilyneet siellä lähes muuttumattomina. Järven tummat vedet ja rantojen jylhät muodot saavat sydämen pamppailemaan ja jyrkänteen reunalta täytyy kurkkia alas jatkuvasti. Kun nautimme välipalaksi säilöttyjä lapin ahvenia ruisleivän päällä olen kuulevinani ajan takaa shamaanirumpujen kaukaisen kuminan.

FullSizeRender
Pakasaivo, saivokansan kotipaikka.

Kuljemme kohti majoittumispaikkaa kauniin Kuerjoen vieritse. Vesi kohisee ja virtaa paikoin pienissä koskissa muodostaen vilkkaita vaahtopäitä. Paikoitellen joki on vain muutamia metrejä leveä,  mutta suvantopaikoissa se leviää rauhaisammaksi virraksi.  Aikoinaan tätä pitkin on uitettu tukkeja. Vielä pieni kipuaminen ja nousemme kauneimmalle laavupaikalle, mitä kukaan meistä on koskaan nähnyt. Laavu on kuin näköalapaikalla. Suoraan sen alapuolella vaahtoaa alempi Kuerlinkka. Alkaa tihuttaa, ehdimme siis juuri parahiksi pitämään sadetta laavulle. Se ei ole korkea, mutta sen minkä laavu vaatimattomuudellaan häviää, voittaa se maisemallaan.

Pian nuotiossa palaa tuli, vaikka märkä puu vaatiikin hieman taivuttelua syttyäkseen. Jo pian kuitenkin iloinen liekki lepattaa ja luo lämpöä ja valoa ympärilleen. Kosken pauhu kuuluu tasaisena huminana ylös laavulle asti. Makuualustat ja -pussit on jo viritetty laavuun odottamaan nukkujia. Kohta voisi käydä nukkumaan, mutta aivan vielä ei malta. Illan pimetessä otan ukulelen esiin ja näppäilen ensimmäiset sävelet. Tulen kajo leikkii laavun vanhoissa hirsirakenteissa ja tunnelma on taianomainen. Ensimmäinen jakso alkaa olla purkissa ja koen kiitollisuutta, että saamme olla täällä. On niin rauhaisaa ja hiljaista. Nuotion rauhoittava rätinä ja alhaalla kuohuva koski tuudittavat minut pian syvään uneen.

FullSizeRender-2
Mikäs sen mukavampaa kuin nuotion äärellä soitella ja katsella luonnon upeita maisemia.

Sattui kuvauksissa:

Ilarikin, kuvaajamme, pääsi hevosen selkään kamerahärpäkkeensä kanssa (se on oikeasti aika hämärän näköinen viritys). Hienosti kuitenkin meni Dullen ohjailu ilman käsiä, taitaa olla Ilellä piileviä ratsastuskykyjä.

Kuvaaja, kamera ja hevonen.
Kuvaaja, kamera ja hevonen.


Kuerlinkoilla kuvaaja-Ile lähtee laavun vastarannalle ottamaan kuvia vähän kauempaa. Radiopuhelin ei kuitenkaan tule matkaan, eikä kännyköissä ole verkkoa kuin satunnaisesti, ohjaaja on kalassa.. Meillä oli radiopuhelimet heti ensimmäisestä jaksosta lähtien mukana, mutta jostain syystä ne aina unohtuivat juuri kun niille olisi käyttöä ollut. Esimerkiksi Kuerlinkoilla Ilari lähti laavun vastarannalle ottamaan kuvia vähän kauempaa. Radiopuhelin ei kuitenkaan tule matkaan,
kännykän verkko toimii satunnaisesti ja Tuomas on kadonnut jonnekin kalastusvehkeiden kanssa.. Lopulta sitten päädyttiin mimiikan ja puolittaisten puheluyritysten kautta rakentamaan sopivaa kohtausta. Ja ihan kivoja kuviahan sieltä kuitenkin onnistuttiin saamaan. 

Katso jakso täältä -> www.hidastaelamaa.fi/lapinlumo

Tuuthan moikkaamaan meitä sekä Facebookissa että Instagramissa. 🙂


Lapin lumon mahdollistavat yhteistyökumppanit

sponsor_laplandhotels

sponsor_vaeltajankauppa

sponsor_lahitapiola

sponsor_cocovi

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: