Terveet rajat eivät ole mitään kummempaa, kuin kykyä rakastaa itseään

Vuosien pohdiskelun jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että terveet rajat eivät ole mitään kummempaa, kuin kykyä rakastaa itseään. Se on yllättävän vaikeaa.

Miksi? Koska emme kuuntele itseämme. Emme kuuntele tai kuule.

Minulle vaikeinta rajojen asettaminen on rakkaudessa, etenkin parisuhteessa. Viimeisimmän parisuhteeni päättymisen jälkeen päätin, etten halua enää suhteita samoista syistä ja samalla tavalla kuin aiemmin. En halunnut uutta suhdetta, ennen kuin olen päästänyt irti peloista, epävarmuudesta ja rakkaushaavoista, jotka saivat minut aloittamaan suhteita ja jäämään suhteisiin vääristä syistä. Ainut oikea syy olisi rakkaus. Paljas rakkaus. Yksin olen ollutkin, saanut universumilta sitä mitä tilasin.

Samalla olen saanut universumilta mittatilauksena kasvukokemuksia, päästäkseni tavoitetilaani. Poispäin haavoista ja kohti rakkautta ja rakastamisen tapaa, joka perustuisi jollekin muulle. En oikein tiennyt mille, siksi se oli aluksi geneerinen jotakin muuta.

Viikko, kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen olen oivaltanut, käsitellyt, päästänyt irti. Kulkenut selvästi ja kiistatta poispäin siitä mitä en enää halunnut, kohti sitä mitä halusin.

Rajat, terveet rajat, ovat olleet olennainen osa kasvuani. Läsnä kaiken aikaa. Missä menee minun ja toisen rajat? Mitä voin odottaa ja pyytää toiselta? Mitä voin antaa toisen odottaa ja pyytää minulta? Aluksi puuroiset rajaviivat ovat alkaneet kirkastua, jokaisen oivalluksen jälkeen yhä selkeämmiksi.

Hämmästyksekseni terveet rajat eivät ole tarkkaan määriteltyjä, eivätkä ne noudata kansainvälisiä direktiivejä. Niissä ei ole mitään universaalia, lukuun ottamatta universaali henkilökohtaisuus ja yksilöllisyys. Ne ovat olennaisesti itsensä rakastamisen jatke.

Kun rakastat itseäsi, kunnioitat itseäsi ja tarpeitasi. Pidät itsestäsi niin paljon, että sinun on yksinkertaisesti mahdoton toimia itseäsi vastaan.

Hahmotan terveet rajat havainnekuvalla. Havainnekuvia ja määritelmiä voisi olla varmasti tusinoittain lisää, mutta itselleni on riittänyt kirkastamiseksi kolme mielikuvaa: kaksi epätervettä rajaa ja yksi terve. Ne konkretisoituvat, kun tarkastellaan sitä, kuinka helppoa on sanoa ei ja mikä on ein sanomisen dynamiikka.

Jos sinun on vaikea rakastaa itseäsi, keskikohtasi on kuin musta aukko. Pelottava, täynnä salaisuuksia ja varjeltavia asioita. Haurautta, epävarmuutta. Et oikein tiedä mihin sinulla on oikeus, mitä voit pyytää ja vaatia, mihin kohtaan voisit asettaa rajat. Joko annat muiden kävellä ylitsesi tai vartioit oikeuksiasi määrätietoisesti.

Havainnekuvassani epäterveet rajat ovat kuin liikennemerkkejä. Toinen on epäselvä ja haalea, kuin katkoviivoin kaunokirjoituksella kirjoitettu ei. Ymmärtääksesi mitä tarkoitan, lausu se kuiskaten – toinen tuskin kuulee mitä sanot. ei.

Toinen epäterve rajaliikennemerkkini puolustus. Koska oma olemassaolo, itsensä rakastaminen ja omat oikeudet tuntuvat epäselviltä, on jatkuvassa puolustustilanteessa. Omia rajoja vartioidaan määrätietoisesti, väsymättä ja omia oikeuksia julistaen. Jopa aggressiivisesti. Se on kuin lihavoiduin ja tikkukirjaimin kirjoitettu ei, ja huutomerkki perään: EI! Vähempikin olisi riittänyt, sinut olisi kuultu pienemmälläkin vaivalla. Kulutat rajoihisi aivan valtavasti energiaa.

Terveen rajan merkki minulle on pehmeä ei. Se on ei, joka sanotaan siksi, että tiedän, ettei tämä sovi minulle. Voin sanoa sen vaikeissakin tilanteissa – koska en pysty toimimaan itseäni vastaan. En pysty tekemään itselleni sitä, että annan luvan asioille, jotka eivät ole minulle hyväksi. En voi muuta kuin sanoa ei. Voin jopa pyytää anteeksi: olen pahoillani, mutta tämä ei käy.

Tämä ei kirjoitettaisiin kaunolla, eikä se tarvitse lihavointia, haalistusta tai huutomerkkejä. Ei välttämättä edes isoa etukirjainta. ei.

 

Miten tämä liittyy parisuhteeseen, rakkauteen?

Meillä kaikilla on elämänalueita, joilla rajojen asettaminen on vaikeampaa. Minulla se on rakkaudessa. Oivalsin parikymmentä vuotta sitten toimineeni ensimmäisen kerran rakkaudessa itseäni vastaan. Ja toteuttaneeni sitä kaavaa sittemmin.

Rakkaushaavojeni ja –kaavojeni alla oli yksi heikko ei. En antanut sitä heikkoa eitä anteeksi itselleni kahteenkymmeneen vuoteen. Ja se haava määritteli rakkauskaavani.

Kuorittuani nämä kerrokset rakkauskäyttäytymisessäni parinkymmenen vuoden ajalta ymmärsin selkeästi yhden asian. Yksi paineen alla sanottu pehmeä ei voi tuntua sillä hetkellä vaikealta. Haluaisi kovasti jotain tai on heikko eikä jaksaisi tapella. Olisi helpompaa vain antaa asioiden tapahtua. Ein sanomisesta seuraa jotain, mitä ei jaksaisi tuntea tai käydä läpi. Tai lyhyellä tähtäimellä voi jäädä saamatta jotain, mitä kovasti haluaisi saada. Rakkautta, hyväksyntää. Tietenkin, mitäpä muutakaan.

Mutta ei silloin, kun se on linjassa kanssasi, johtaa rakastamaan itseäsi ja seisomaan oman elämäsi takana. Pahimmillaankin tuossa hankalassa tilanteessa sanotusta eistä seuraa kuukausien, tai vuosien suru.

Kun ei jää sanomatta, silloin kun se pitäisi sanoa, kun tietää, että tämä ei ole minulle, tämä ei ole minua, enkä minä halua tätä elämääni, on vaikutukset pahimmillaan parinkymmenen vuoden mittaiset. Itsensä voi hukata pitkiksi ajoiksi.

Omanarvontunto ja terve itsensä rakastaminen lisääntyy joka kerta, kun osaa asettaa rajansa itseään kuunnellen. Siinä on positiivinen kierre. Rakastaa itseään ja asettaa itseään kuunnellen rajansa.

Parisuhteessa tällainen ihminen on kultakimpale. Vaikka joskus sanoisikin pehmeän ein.


Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Happiness -sivustolla.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: