Avioliitto – vankila vai vapaus?

Kun kerroin menneeni naimisiin, sain yllättyneitä kommentteja vanhanaikaisuudestani ja vitsejä avioliiton vankilasta. Pidän Oshon kirjoituksista ja hänkin sanoo avioliiton tuhoavan lähes kaikilta mahdollisuuden olla onnellinen. Asioilla on kuitenkin aina kaksi puolta.

Onko mahdollista olla naimisissa ja olla silti vapaa?

Monille naimisiinmeno ehkä edustaa vankilaa, mutta minulle se edustaa vapautta. Minä olin jo ollut suurimman osaa elämääni vankilassa. Siellä ei rakkaudelle ollut sijaa, vanginvartija egoni piti siitä huolen.

Kaikilla meillä on haavamme ja minun suurimpana haavana on aina ollut vaikeus ottaa rakkautta vastaan. Jaan rakkautta kyllä muille yltäkylläisesti, mutta muurit kohoavat välittömästi kun minulle tarjotaan rakkautta missään muodossa. Olen ollut marttyyrina tekemässä kaikkien puolesta kaiken, jakanut aikaani ja lahjojani muille samalla valittaen, että kukaan ei arvosta minua.

Olen ollut energeettisesti kuihtunut, vetäen samankaltaista niukkuutta puoleeni. Tein hyvin vaikeaksi itseni rakastamisen kun huusin koko olemuksellani: ”Älä tule lähelle, minä en ole minkään arvoinen. En tarvitse sinua, pärjään aivan hyvin itsekin!” Tästä rakkaudettomasta itsesäälin ja uhrautumisen vankilasta en löytänyt itse pakoreittiä vapauteen.

Ellet voi rakastaa itseäsi, kuka sitten voi rakastaa sinua?

Elämäni rankimpien tapahtumien ansiosta minä vihdoin sain tarpeekseni. Olosuhteiden pakosta antauduin ja lakkasin taistelemasta kaikkea sitä hyvää vastaan, jota minulle oli tarjolla. Kun olin oppinut arvostamaan ja rakastamaan itseäni, olin valmis myös vastaanottamaan arvostusta ja rakkautta muilta. Lopetin muiden syyttelyn ja otin vastuun omista reaktioistani ja sanoistani. Tapasin mieheni vasta kun olin valmis.

Olin ylpeänä sanonut miehelleni heti tavatessamme, että minähän en häntä tarvitse, että tässä ollaan niin kauan kuin meillä on toisiltamme opittavaa. Enhän minä edelleen häntä tarvitsekaan, itseäni täydentämään, mutta kyllä häntä olen tarvinnut ja tarvitsen edelleen hoitamaan ja voitelemaan suurinta haavaani.

txSfadnlldGiaiezxInGZT5LH5BqD54LfkxqDdqUBxA

Uusperheen sotkuisen railakkaassa arjessa egoni onkin houkuttelevasti raottanut vankilan ovea minulle auki. Onneksi tunnistan nyt sen äänen ja metkut enkä enää usko sitä. Uskon itseeni ja rakkauteen. Annan egon välillä riehua, jotta se rauhoittuu. Minä tiedän, että jos jotain pelkään, se on egon tuotosta. Se yrittää kaikin keinoin estää minua pääsemästä peloistani ja haavoistani eroon.

Rakkaus tuo vapauden. Rakkaus, joka ei tuo vapautta, ei ole rakkautta. Vapaus on rakkauden ilmaus.

Minun olisi helpointa olla yksin, koska sen osaan ja se on minulle tavallista ja turvallista. Olisi helppoa pärjätä loistavasti yksin, kuten aina ennenkin, olla vahva kolmen lapsen yksinhuoltaja, joka itkee yksin piilossa muilta ja syyttelee salaa muita olosuhteistaan. Olen lipsunut tähän selkäytimestä tulevaan rooliin lukuisia kertoja tässäkin suhteessa ja mieheni tuella taistellut sitä vastaan. Olen ollut monesti lähdössä, jalka oven välissä, valitsemassa muka helpompaa elämää yksin lasteni kanssa. Tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas, sanoi joku viisas.

Vaikeinta minulle on ollut ottaa vastaan sitä aivan järkyttävää määrää rakkautta, jota mieheni minulle kärsivällisesti tarjoaa. Vaikeinta on ollut antautua sille, että joku pitää minusta huolta ja saan olla välillä heikko. Vaikeinta on ollut laskea suojamuuri ja olla rehellinen itselleen. Myöntää, että minä tarvitsen rakkautta, en pärjää ilman sitä. En halua enää pärjätä ilman sitä.

Minua pelotti ihan vietävästi, vaikka ymmärsinkin tämän kaiken. Koko viikon, ennen lauantain häitä, annoin tietoisesti egoni laulaa jäähyväislaulua. Mieheni, jota rakastan suunnattoman paljon, oli ällöttävä ja ilkeä, olin tekemässä kamalaa virhettä eikä meillä ollut mitään yhteistä. Löysin hänestä vain vikoja ja puutteita, tunsin erillisyyttä ja uhkaa, etsin pakokeinoja. Mieheni otti kaiken tyynesti hymyillen vastaan, sillä hän tiesi kuinka kova pala tämä egolleni oli.

Ego työskentelee mielen tasolla, ja sen ilkeät ja pahansuopaiset sanat madalsivat energiatasojani niin, että ne olivat jo tekemässä minut fyysisesti sairaaksi. Neljä päivää annoin egon riehua, sitten riitti. Asiat järjestyivät niin, että jäin yksin kotiin. Ei ollut mitään muuta tekemistä kuin kohdata pelko. Luovutin ja antauduin pelon tunteille, pyörien sängyllä kovassa kuumeessa. Vanha marttyyri-minä viimein lopullisesti kuoli pois ja siltä se tuntuikin, henkisesti ja fyysisesti. Aamulla heräsi uusi minä, täynnä rakkautta ja iloa.

Kukaan ei voi poistaa tyhjyyden tunnettasi. Sinun on kohdattava tyhjyyden tunteesi. Sinun on elettävä se, sinun on hyväksyttävä se. Hyväksymiseesi kätkeytyy suuri, käänteentekevä muutos, suuren salaisuuden paljastuminen. Sillä hetkellä kun hyväksyt yksinäisyytesi, tyhjyytesi, sen koko olemus muuttuu. Siitä tulee täsmälleen vastakohtansa – siitä tulee rikkautta, täyttymystä, ylitsevuotavaa voimaa ja iloa.

Minä koen vapautta kun olen naimisissa rakastamani miehen kanssa, jonka tiedän rakastavan, tukevan ja ymmärtävän minua. Sitoudun siihen, että otan rakkautta, hellyyttä ja huolenpitoa vastaan. Tämän miehen kanssa annan itselleni luvan olla mitä vain olen, aitona ja rehellisenä. Minulle naimisiinmeno oli ennenkaikkea suuri henkinen voitto vuosikymmenien sisäisen kamppailun jälkeen. Olen vapaa.

Rakkauden ainoa tunnusmerkki on se, että vapautesi kasvaa entisestään, riippumattomuutesi on vakaampaa, täydellisempää, selkeämpää.

 

* Siteeraukset Oshon kirjasta Uusi näkemys naisesta

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: