Useimmilla luennoillani kerron tarinoita omasta elämästäni ja nauran makeasti omalle tyhmyydelleni. Kenelle sitä voi nauraa, ellei itselleen?
Vaikka osaan hienosti luennoida tasapainoisen elämän merkityksestä, jään toki itsekin kiinni siitä, että repsahdan vain rämpimään vaakakupin toiselle puolelle. Jään egon uhriksi, fyysiseen maailman tapahtumiin, omiin ajatuksiini ja merkityksettömiin sanoihin. Tälläiset kokemukset ovat aina opettavaisia, siksi en jääkkään syyttelemään itseäni, vaan mieluummin nauran itselleni.
Sain tammikuussa kustannussopimuksen ja olen nyt kolme kuukautta kirjoittanut kirjaa. Se on määritellyt ajankäyttöäni ja vallannut ajatukseni. Tikahdun nauruun kun mietin monelleko olen selittänyt tärkeänä, että kirjoitan kirjaa, vaikka vielä viikko sitten en ollut riviäkään vielä saanut rustattua kasaan. En ole saanut tänne, enkä omaan blogiini mitään kirjoitettua, koska hei, minähän kirjoitan kirjaa. Joko naurattaa sinuakin?
Kirjoitin siis kovasti ja ahkerasti – omassa päässäni. Päivässä oli varmasti yli tuhat ajatusta siitä, miten nyt kirjoitan sitä kirjaa ja se kirja pitäisi nyt kirjoittaa. Olin ihan poikki sen kirjoittamisesta!
Keskityin vain ajatuksen tasolla tekemiseen ja huh miten raskasta se oli. Tämän virheen olen tehnyt lukuisia kertoja aiemminkin. Olen brändännyt itseni huumorilla ex-marttyyriäidiksi, sillä sitä olin, ihan Oscar-tasoa. Siivosin KOKO AJAN. En ole nyt ihan varma siivosinko sittenkään niin paljoa, mutta näin kaikille, ja itselleni uskottelin. Olin ihan poikki siivoamisesta!
Kun löysin arvottomuuden tunteen, jota siivoamiseen purin, siivoaminen jäi. Naureskelen, että vaakakupit olivat niin vinossa vuosikausia, että nyt meillä käy siivoojat ja palkkasinpa jonkun jopa järjestämään vaatekaappinikin. Pikkuhiljaa tasapainoon, ei nyt pidetä kiirettä…joku päivä taas alan siivota, oikeasti tällä kertaa, nauttien siitä, miten puhdasta tulee.
Ego on kyllä epeli. Minun egoni on aivan loistava kaveri, kirjoitinkin siitä jo täällä (klik). Pikkutytöstä asti haaveenani on ollut kirjoittaa kirja, joten toki ego tarttui lujasti tähän kiinni. Ego uskotteli tehokkaasti monta kuukautta samaa levyä soittaen, että kirjoitan kyllä sitä kirjaa. Mutta se oli ajatuksen taso, vaakakupin toinen puoli. Egon kuppi oli niin painava, etten päässyt kiipeämään toiselle kupille tasapainoittamaan, kuuntelemaan sieluani ja tarkastelemaan pelkojani asiasta. Kun olin niin kiinni ajatuksen tasolla, ei tekstiä syntynyt kirveelläkään, sillä luovuus pulppuaa sielusta, ei egosta. En ollut ylittänyt estettä, en ollut tasapainossa, kuuntelin vain egon levyä ja uskoin siihen.
Sielu rakentaa meille rakkaudelle tilanteita, jotta oppisimme ja pääsisimme eteenpäin elämässämme. Tämä on minulle näytetty monta kertaa ja näytettiin taas. Sain osakseni ilkeämielistä kritiikkiä, ja se sai jopa egonikin hiljaiseksi, sillä sieluni huusi ja sydämeni takoi tuhatta ja sataa niin että vaakakupitkin alkoivat heilua tunnekuohussa. Ymmärrä jo, sieluni huusi!
Minun on todella lopetetettava sen hokeminen, että tarvitsen kaikki opetukseni paistinpannulla päähän, sillä nyt alkavat iskut jo kyllästyttää. Mutta minkäs teet kun suostun jatkuvasti egon narriksi.
Ymmärsin tämän toisen ihmisen avulla pelkoni siitä, etten osaisikaan, etten olisi riittävän hyvä ja taitava. Hän oli loistava peili minulle. Kuuntelen tarkasti mitä ihmiset minulle sanovat. Kohdistan sanat itseesi, enkä syytä heitä. Hän syytti minua osaamattomuudesta ja sehän olikin pelkoni. Fyysisen tapahtuman alla on aina aarre, jonka avulla voin löytää sen, mikä elämässäni tökkii ja pitää paikallaan. Kun joku tapahtuma iskee näin suoraan tunteisiin, voin olla varma, että aarre odottaa.
Kuvittelin olevani jo hyvinkin itsevarma ja peloton. Naurua tähän väliin. Jos olen jotain oppinut, se on se, että aina löytyy syvempiä kerroksia mitä kohdata.
Fyysisellä tasolla aarre oli käärittynä rumaan lahjapakettiin, tuntui pahalta ja sattui. Teki mieli muuttaa metsään teltan kanssa kaikilta piiloon. Mutta kun uskaltauduin katselemaan sitä henkiseltä tasolta ja avasin lahjan, vapautui paljon esteitä. Annoin tulla ulos kaikki epävarmuuden tunteeni, annoin sydämeni pakahtua riittämättömyyden tunteessa.
Ja kuinka ollakkaan, samana päivänä tuli viesti siitä, että kirjan tekstiosuuden pitäisi ollakin jo viikon päästä valmis. Vastasin kylmän rauhallisesti että onnistuu kyllä. Ja onnistui. Vapaana epäilyksistäni kirjoitin sitä vauhtia, ettei näyttö pysynyt näppäimistön tahdissa.
Olen riittävän hyvä. Tämä ei todellakaan ole niin iso juttu kun egoni antoi uskotella. Uskon sydämestäni, että meistä jokainen osaa kirjoittaa kirjan, laulaa kauniisti, juosta maratonin ja maalata taulun, jos vain haluaa. Miksen siis minäkin? Ja ihan varmasti sinäkin, anna palaa vaan!
