Tuulitunnelien vankeja

JANI_BLOGI

Miksi pitää imeä itsensä kaikesta energiasta kuiviin, miksi kaikkien pitää olla kiinnostuneita viimeisimmistä terveystrendeistä, miksi täytyy olla jatkuvasti kovempi, nopeampi ja vahvempi?

Itsensä ruoskimista taivastellaan kasvavana kansanliikkeenä. Taivastelun ymmärtää monelta kantilta.

Olen työskennellyt yrityksessä, jonka johtamisfilosofia määritteli työntekijät koneen osiksi. Koneen, johon viriteltiin jatkuvasti kireämpiä kierroksia. Ei ollut ymmärretty, että ihmistä ei ole tehty kampiakseliksi.

Olen ollut organisaatioissa, joissa massiivinen byrokratia painoi ihmisten selässä lähes luhistavana taakkana. Väsymyksen ymmärtää.

Olen nähnyt elämäntilanteita, joissa moni perusasia on tärkeämpi – ja huomattavasti oleellisempi – kuin intohimoinen tehokkuuspyrkimys tai vaikkapa jatkuva itsensä kehittäminen.

Ymmärrän ja olen kokenut tilanteen, jossa ei vaan jaksa. Ei vaan kiinnosta. Tai sitten ei tiedä, mutta kun ei kiinnosta tietääkään.

Tehoilupyrkimyksiä voidaan taivastella toisestakin vinkkelistä.

Siitä, että yritetään olla kuin muut. Ajatellaan, että terveystrendi, bisneslehden määritelmä menestyksestä, ”näin on aina tehty”-mantra tai naapurin auton mitta ovat asioita, joita meidän tulee tavoitella. Ja sitten pitäisi olla yhtä tehokas kuin se somessa kauniin tyttöystävänsä kainalossa lähiruokaa ja superfoodherkkuja yökötykseen asti fiilistelevä tehonamnam-Jani. Mutta kun se Jani ei tiedä mitään siitä sinunnäköisimmästä elämästä. Ei se pyri elämään sinun elämääsi, vaan sellaista, jossa itse kokee täyttymystä.

Miksi siis pitää imeä itsensä kuiviin, miksi pitää olla kiinnostunut terveystrendeistä, miksi täytyy olla jatkuvasti kovempi, nopeampi ja vahvempi?

Ei pidä.

Hidastaen sen kuulee, oman sydämensä äänen.

Näin kirjoitin ensimmäisen Hidasta elämää -sivuston kirjoitukseni loppuun joskus aikoinaan.

Kollektiivisen tai ylhäältä sanellun tehokkuusmantran tuulitunneliin astuttuamme päädymme jatkuvasti kiihtyvään tilaan, jossa voimme vain kiristellä hampaitamme aina hurjemmassa vauhdissa.

Mitä nopeampaan kierteeseen olemme joutuneet, ja mitä pidempään olemme siellä olleet, sitä vaikeammalta tuntuu hidastaa. Miksi astumme tuulitunneliin? Koska kaikki muutkin astuvat – tai ainakin enemmistö. Mennään perästä!

Hidastamista me tarvitsemme, jotta pystymme ottamaan askeleen ulos tuulitunnelista. Jotta pystymme tarkastelemaan ulkoapäin ja näkemään: Se on läpeensä hullu rakennelma.

Ja jotta pystymme kuulemaan oman sydämemme äänen – inhimillisen, kauniin, puhtaan. Se ei halua epäinhimillisesti ruoskia muita, eikä itseään. Se ymmärtää tasapainon ja tietää, että ei tuulitunneli pidä meitä elossa, vaikka niin joskus luulimme.

Sydämemme meidät itse asiassa pitää elossa tuollaisessa tuulitunnelissa. Ja toisten puhtaat sydämet, jotka eivät halua ruoskia itseään tai toinen toistaan. Meidät pitää elossa se, että sydämistä useimmat sykkivät pohjimmiltaan inhimillisyyttä, vaikka olisivatkin tuulitunnelien vankeja.

tuulitunnelin vanki

Kartio ei sovi neliönmuotoiseen muottiin

Olemme yksilöitä.

Mitä tuokin taas tarkoittaa?

Oivallamme sen parhaiten juuri silloin, kun pääsemme ulos tuulitunneleista ja saamme pitkästä aikaa olla yhteydessä itseemme sen sijaan, että ripustautuisimme ulkoisiin vaateisiin.

Se ei tarkoita sitä, että laittaisimme laput silmille ja tarkentaisimme loppuelämäksemme omaan napaamme. Vaan toisaalta, jos oma napamme on kunnossa, niin emmekö silloin voi parhaiten auttaa kanssanapojamme?

Tässä yksilöllisyys tarkoittaa kuitenkin ensinnä sitä, että jotkut meistä ihan oikeasti innostuvat siitäkin, että voivat tavoitella olevansa hetki toisensa jälkeen kovempia, nopeampia ja voimakkaampia – eikä verraten muihin, vaan omaan itseensä. Itse innostun tällaisesta säännöllisen epäsäännöllisesti – pitkällä tähtäimellä janoan uusia kokemuksia sekä haasteita, ja ne tuovat mukanaan kehittymisen.

Matka ei vie kohti täydellisyyttä, joka on paradoksi.

Ei kohti päivää, jolloin voin alkaa levätä laakereillani, koska silloin suurin osa minusta kuolee.

Ei kohti aloilleen asettumista, jolla tarkoitan kerran ihan hyviksi todettuihin rutiineihin. periaatteisiin, ideoihin ja tapoihin kangistumista. Silloin tie hautaan voi olla kasvavan katkeruuden sävyttämä.

Kuvitelma täydellisyydestä. Ajatus hetkestä, josta eteenpäin voi levätä lopun elämäänsä laakereillaan. Periaatteisiin ja ideoihin kangistuminen. Niistä kaikista voi jo huomata, että saattaa liihottaa monotonisessa tuulitunnelissa.

Jos tehokkuuspyrkimys on pahasta, niin sitä on myös putkinäköinen elämän halki raahautuminen. Tuulitunnelissa voi olla vankina myös laidalla – ei niin keskeisesti tuulten revittävänä, mutta kuitenkin määrätyn radan määrätyllä tavalla kulkevana.

Joku voi löytää täyttymyksensä tuulitunneleistakin. Toisten sielu on maltillisempi. Syttyy pikemmin maailman kauneudesta ja pyrkii itsekin tekemään maailmasta kauniimman. Joku on onnellinen hitaammassa tilassa.

Mutta jos olemme vankina tuulitunnelissa, meidän on hyvä hidastaa. Vain siten voimme nähdä ja ymmärtää.

Hidastettuamme voimme kuulla oman sydämemme äänen. Sen, joka kyllä osaa viedä meidät itsemme näköiselle polulle.

Kysy itseltäsi heti: Olenko tuulitunnelin vanki?