Kuinka kohdata sisään painettu tuska parisuhteessa?

kirsi Kirjoittaja, KTM Kirsi Salo, on hyvinvointivalmentaja, luennoitsija ja tantraohjaaja. Kirsi on suorittanut vuoden mittaisen LCF Life Coach -tutkinnon Valmentamossa ja perehtynyt Oshon tantraan ulkomaisten opettajiensa johdolla vuodesta 2012. Lisää Kirsistä: www.kirsisalo.fi


Tos on ovi. Ja perään en itke.

Tai sitten kuitenkin. Ja aika paljonkin. Sitten soitan ystäville, haukumme ehkä yhdessä toisen, ihmettelemme mitä tapahtui rakkaudelle, vaivumme uhrin säälittävään maailmaan ja olemme ulalla miksi meille aina käy näin. Ja sitten sovitaan. Ja toistetaan sama kierros, joko saman parin tai seuraavan kanssa. Ja itkua ja ihmettelyä piisaa. Mies ei ehkä itke, jos on opetettu kovuuteen, mutta tuoppi tai stressitaso nousee kyllä sitäkin nopeampaan tahtiin.

Parisuhde on elämän vaikeimpia paikkoja. Ja miksi hemmetissä niin, kun Tiina-kirjoista lähtien meille on opetettu, että se on romantiikka, rakkautta ja leijumista. Miehille se on kokemusta voimasta, tarpeellisuudesta – ja jatkuvaa hyvää seksiä. Ja todellisuus on sitten jotain ihan muuta. Kun tarpeet, jotka eivät kohtaa toisiaan iskevät kipinää tarpeeksi kauan, lopulta edessä nököttää se ulko-ovi.

Sanotaan, että rakkaus on elämän suurimpia mysteerejä. Se on varmasti totta, mutta tarvitseeko parisuhteen olla? Voisiko olla vaihtoehtoista tapaa elää rinnakkain toisen kanssa? Koska suhtaudun elämään suurena tutkimusmatkana, olen päätynyt tukimaan myös tätä. Ensimmäiset tutkimustulokset alkavat nostaa päätään ja olen aika toiveikas parisuhteen mahdollisuuksien puolesta.

Taustaksi on valaistava, että viimeiset kolmisen vuotta olen tutkinut itseäni kuin innokas avaruusluotain, joka on viimeinkin laskeutunut kaukaiselle planeetalle. En ole uskonut enää mihinkään, mitä minulle on opetettu ja mihin olen uskonut. Mitkään vanhat säännöt eivät universumin tällä laidalla enää toimi. Miksi täytyy tehdä tylsää työtä? Rahanko takia, miksi? Miksi täytyy syödä lääkettä vain jos lääkäri niin sanoo, mitä jos siitä onkin haittaa? Miksi täytyy kunnioittaa tai uskoa ihmisiä pelkän aseman perusteella, miksei niitä, jotka ansaitsevat sen? Miksi, miksi, miksi? Olen tullut uuteen kyselyikään, mutta nyt minulla on aivot, joilla on suoritettu maisterin tutkinto ja eletty melkein 50 vuotta. Nyt ei mene mikään läpi ellei sen logiikka ole loppuun asti aukoton. Olen aloittanut puhtaalta pöydältä ja rakentanut uuden maailmankuvan sekä käsityksen siitä, kuka minä olen siinä kaiken keskellä ja miksi.

Siksipä, kun elämääni astui uusi mies vuosien tauon jälkeen viime kesänä, oli myös parisuhteessa oleminen minulle jotain aivan uutta. Mitkään vanhat säännöt eivät enää olleet minusta järkeviä. Olimme kuin kaksi vieraan planeetan olentoa, jouduimme ja saimme miettiä yhdessä aivan uusiksi, mitä me siinä kahdestaan oikein tehdään. Ja miksi. Olimme kuin Aatami ja Eeva, jotka sormi suussa joutuivat keksimään parisuhteelle muodon. Lopputulos on ollut kiehtova.

Olemme tehneet todeksi sen, mitä kaiken sortin tietäjät paasaavat: Parisuhteen tarkoitus kaiken sen rakkauden, ihanan seksin ja leffailtojen keskellä on lopulta vain yksi ja ainoa: luoda kahdelle ihmiselle turvallinen tila ja mahdollisuus kehittyä. Iskeä tarpeeksi kipinää toiselle, jotta kaikki turha tulee esille. Kyllä, riidat ovat tärkeää materiaalia kehittymiselle. Kriisi luo kehitystä, ei pysähtynyt lilluminen (jolle sillekin on oma aikansa). Suhteen tarkoitus on tuoda esille kaikki se, mikä sinussa on vielä eheytymättä, kaikki se kipu, suru ja viha, jonka olet painanut sisääsi, koska sitä ei ollut mahdollisuus näyttää lapsena tai myöhemmin.

Mitä tarkoittaa sisään painettu tuska? Kokemuksia on monia. Kun äitisi rankaisi ja sulki sinut huoneeseesi, koska näytit vihaa ”Meillä ei huudeta noin!”, kun vedit hymyn päälle tavoittaessasi isäsi halveksivan katseen itkiessäsi toista päivää akvaariokalasi kuolemaa, kun koit olevasi arvoton, koska oli ”väärin” toivoa barbia, koska lapset Afrikassa näkevät nälkää jne… Vanhempiemme hyvää tarkoittavat elkeet ja säännöt valitettavasti viestivät lapselle, ettei häntä hyväksytä, ettei hän ole arvokas tai ettei ole oikein tuntea negatiivisia tunteita. Jos toimii toisin, menettää vanhempiensa rakkauden. Näin lapsi uskoo ja peittää todelliset tunteensa ja alkaa käyttäytyä sen mukaan, millä perheessä saa arvostusta ja rakkautta. Lapselle ne merkitsevät eloonjäämistä. Samalla meistä tulee jotain, mitä emme aidosti ja oikeasti ole. Aloitamme elämän mittaisen roolipelin, josta tulee niin todellinen, että unohdamme jo itsekin näyttelevämme.

Harmillista vaan on, että tunteet, joita emme saa näyttää tai kokea, eivät katoa minnekään. Sorry. Ne varastoituvat meihin, jäävät kuoren alle. Pienikin kokematon tunne lapsena kerää energiaa ja vastaavat kokemukset vuosien varrelta lisäävät samaa tuskaa ja lopulta meillä on iso haava sisällämme, joka alkaa määrittää ja ohjata meitä. Eikä meillä ole aavistustakaan, miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme. Tunnistamme haavat siitä, kun reagoimme voimakkaasti johonkin. Oletko joskus ollut tilanteesssa, jossa ”Tuntuu et taju lähtee, silmät mustenee raivosta, huusin vaan sille…” Jep, lapsuuden haavasi on ärsytetty auki.

Kun rakastut, koet turvallisuutta ja lämpöä. Haavoittunut lapsesi alkaa herätä. Ehkä nyt on turvallista tulla lapsuuden suljetusta huoneesta ulos ja huutaa ulos se kiukku, jota äitisi ei pitänyt oikeutettuna. Rakkaidemme lähellä haavojemme tulehtuneet arvet alkavat aueta, jotta mätä pääsee pois. Mutta saammeko kokea tuetusti nämä hetket? Vai osoitetaanko meille taas kerran ovea?

Koska parini kanssa tiedostamme yllä esitetyn, meidän suhde on vähän… eri tyyppinen. Annamme toisillemme vapauden reagoida silloin, kun tunteet nousevat pintaan. Kun reaktio, oli se turhautuminen, hermostuminen, viha, riittämättömyyden suru tai mikä vaan pomppaa esiin, katson aina itseäni. Mikä ajatus minusta itsestäni saa minut tuntemaan näin? En mieti mitä toinen on juuri tehnyt, sillä ei ole merkitystä. Hän on käynnistänyt minussa reaktion, joka toimii kuin kalastussiimana, voin nostaa esiin jonkin haavoittuneen kohdan itsessäni.

Ja käytän tilaisuuden hyväkseni, pysyn tunteessa. Kerron parilleni, että hänen sanansa saivat minut tuntemaan kuin minulla ei olisi arvoa. Mietimme, mistä se voisi kertoa. Mikä tapahtuma lapsuudessani ehkä on voinut tuntua samalta kuin tämä hetki. Ja sitten voin työstää tuota asiaa. Riidoista ei tule riitoja vaan käynnistäjiä tärkeämmälle työlle, itsensä paljastamiselle. Silleen hyvällä tavalla. Parini ymmärtää, että sillä hetkellä hän on tekemisissä pienen lapsen kanssa, vaikka edessä seisoo aikuinen nainen. Hoidamme yhdessä tuota lasta.

Konfliktien aikaan minä myös ymmärrän, ettei parissani ole mitään vikaa. Oli sitten kyse lattialle alati jääneistä sukista tai unohdetusta lupauksesta saapua leffaan. Hän on peilini, hän muistuttaa minua jostain vanhasta. En huuda hänelle, huudan lapsuuteni hahmoille. Kaikki ne tunteet, jotka parini minussa herättävät, ovat tunteita, jotka olivat sisälläni jo tavatessamme. Ehkä äitini petti luottamukseni hylkäämällä minut lapsena (leffailta), ehkä sisarukseni osoittivat kivuliaasti, ettei minulla ole arvoa sotkemalla alituiseen huoneeni ja nauramalla päälle (sukat).

Tällaisessa tiedostavassa kehittymisen sallivassa suhteessa tapahtuu siis paljon. Emme kellu rakkauspilvissä näytellen toisillemme jotain, millä saa hyväksyntää. Rakastamme vahvasti toisiemme lisäksi myös itseämme, siksi voimme olla aitoja. Emme ole riippuvaisia toistemme rakkaudesta. Uskallamme näyttää itsestämme kaiken. Kaiken tapahtuvan keskellä meillä on aina tietoisuus siitä, että toisen rakkaus on ehdoton. Se ei katoa, tapahtui mitä vaan. Toisen onni on yhtä tärkeää kuin oma. Siksi toisen kehitys saa viedä ihan mihin suuntaan tahansa, vaikka erilleen. Rakkaus on samantyyppistä kuin rakkaus omaa lastaan kohtaan. Se sallii kaiken eikä se katoa vaikka lapsi lähtee kotoa.

Parisuhteen ei siis tarvitse kaatua, vaikka siinä vääjäämättä nousee konflikteja. Riitojen ja ongelmien ei tarvitse olla sellaisia, että niistä seuraa vain mielipahaa ja kasvavaa juopaa ihmisten välille. Ne voivat lähentää. Näe parissasi se tuskainen lapsi, joka huutaa apua. Suusta tulevat sanat ja syytökset sisältävät syvemmän tunneviestin, viestin huutajan sielusta.

Sivuuta sanat, kuule tunteet. Anna tukesi parillesi.

Se, että hän huutaa juuri sinulle on mahdollisuus teille molemmille. Kaikista maailman ihmisistä hän on siinä sinun kanssasi. Mitä teet sillä mahdollisuudella? Otatko oman haavoittuneen lapsesi esiin ja huudatte syytöksiä puolin toisin, minkään johtamatta mihinkään. Vai avaatko sydämesi ja tunnet sen tuskan, josta hän itsekään täysin tietämättään haluaa puhua.

Jos olet tukena, saat vierellesi ihmisen, joka rakastaa ja arvostaa sinua äärettömästi.

Ja mikä tärkeää, on paikalla, kun on sinun vuorosi repiä haavat auki.