Hengennostattajat tiimien riveissä

On aamuja, jolloin liikkeelle lähteminen tuntuu tahkealta. Jossain vaiheessa päivää havahdun. Huomaan kulkeneeni tuntikausia autopilotilla havaitsematta mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sitten kohtaan ihmisen, jolla on ihmeellinen kyky huomioida kanssakulkijat ja kollegat; taito sanoa jotain innostavaa, piristävää ja tarkkanäköistä. Yhtäkkiä olen saanut ruiskeen elämänenergiaa. Värit ympärillä näyttävät kirkkaammilta, ihmiset yksilöiltä, ympäröivien rakennusten arkkitehtuurista löytyy kiinnostavia yksityiskohtia ja kuulemani äänet ovat täynnä sävyjä ja vivahteita.

Haluan kertoa tositarinan tällaisesta inspiroivasta ihmisestä:

Saatuani vuonna 1997 työpaikan viulistina Helsingin kaupunginorkesterissa Jaakko Santasalo oli ollut eläkkeellä jo useamman vuoden. Hän oli soittanut samassa II-viuluryhmässä, johon itse pääsin. Toistuvasti kuulin kertomuksia ja sutkauksia siitä, miten hän oli keventänyt tunnelmaa erilaisissa tilanteissa töissä ja kiertueilla. Merkittävää oli se valo, joka syttyi työkavereideni kasvoille heidän tarinoidessaan Jaskasta.

Ei mennyt kuin muutama viikko, kun Jaska tuli konserttiimme ja tervehtimään entisiä kollegojaan – ja tutustumaan uuteen orkesterin jäseneen. Kaikki ilahtuivat välittömästi hänet nähtyään. Muutamassa minuutissa hän ehti kehua minullekin orkesteria, ohjelmaa, solistia, kapellimestaria ja rohkaista eteenpäin urallani ja valinnoissani. Olematta lainkaan imelä, hän osasi löytää asioista parhaat puolet ja huumorin kepeyttämällä lennokkuudella innostaa kaikkia kohtaamiaan ihmisiä.
IMG_9627

Helsingin muusikot ry:ssä syntyi vuosituhannen vaihteessa idea kannustusstipendistä pääkaupunkiseudun klassisten orkestereiden ilmapiirin kohottajien huomioimiseksi. Stipendi nimettiin Jaska-palkinnoksi. Voisiko ajatellakaan suurempaa kunnianosoitusta työurasta kuin kollegoiden luoma palkitsemisjärjestelmä, joka nimetään esimerkillisen henkilön mukaan? Palkintoon liittyvässä kunniakirjassa on teksti: myönnetään hyvän yhteishengen ja työtoveruuden edistämisestä.

Kun omalle kohdalleni osui joulun alla kunnia liittyä palkinnonsaajien joukkoon, tulin täysin yllätetyksi. Yritin orkesterin edessä sopertaa jotain kiitospuheen tapaista, mutten hämmennykseltäni saanut montaakaan sanaa sanottua. Eräs suuresti arvostamani kollega tosin myöhemmin kommentoi, että sanomatta juuri mitään tulinkin ”sanoneeksi” paljon.

Soitin myöhemmin Jaskalle ja kerroin tapahtuneesta kysyen samalla kuulumisia. Jaska onnitteli ja totesi että muuten menee hienosti, mutta toinen jalka on vaivannut. Minä tiedustelin huolestuneena pääseekö hän liikkeelle lainkaan? Hän totesi, että kun innostuu liikaa rehkimään kuntosalilla, niin palautumiseen menee turhan paljon aikaa. Näin kommentoi mies, joka Jean Sibeliuksen 90-vuotissyntymäpäivillä 1955 esiteltiin Ainolassa säveltäjämestarille orkesterimme nuorimpana jäsenenä.IMG_9630

Työnteko orkesterimuusikkona on vahvasti tiimityötä. Ajallemme on tyypillistä nostaa jalustalle solisteja, johtajia, keulakuvia ja pääosan esittäjiä. Kaikki kunnia heille, jotka ovat jaksaneet tehdä työn joka vaaditaan tuolle tasolle pääsemiseen. Tärkeää on myös muistaa niitä tiimien riveissä puurtavia hengennostattajia, joita ilman harva firma saisi tuloksia aikaan. Ja muistaa että ”Jaskamaista” asennetta voimme levittää jokainen, riippumatta työnkuvasta tai asemasta. Omalla persoonallisella tyylillämme voimme kylvää inspiroivaa ja huomaavaista yhteisöllisyyttä. Sen sadosta saavat ravintoa kaikki.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.