Keijumaista: Paras versio minusta

HIMA-Aforismit-Squeezed-mini

Viime kuukausina minua on puhutellut sanakolmikko ”paras versio minusta”. Mitä se tarkoittaa? Saan siihen kosketuksen, mutta tuo kosketuspinta karkaa sanoja. Sillä täytyy olla jotain tekemistä Zenin kanssa, Zen karkaa aina sanoja. Tiedättehän: Zen ei ole Zen, jos sen määrittelee.

Joitakin vuosia sitten elämäni oli monella tavalla toisenlaista. Olin naimisissa ja elin puutalossani tavanomaista ydinperheen arkea, minulla oli kiehtova työ tutkijana yliopistolla ja suuri ystävä- ja tuttavajoukko. Elämäni oli perhekeskeistä, aktiivista ja hyvää. Siinä ei ollut kerta kaikkiaan mitään vikaa, noin niin kuin todella, ja olin suhteellisen onnellinen.

Kaikesta huolimatta minulla oli toisinaan ohikiitävän hetken sellainen olo, että olen kinkkuverkossa. Etten syystä tai toisesta saa happea keuhkojeni koko mitalta, etten seiso koko pituudessani, ja ole koko potentiaalissani. Että ympärilläni on pieniä näkymättömiä esteitä, jotka kutistavat minua todellista minääni pienemmäksi.

Tunne oli aina ohikiitävä, lyhytaikainen ja hyvin epämääräinen, hahmoton. Elämäni ulkoiset olosuhteet olivat siinä määrin hyvät, ettei minulla ollut mitään syytä pysähtyä tuon tunteen äärelle. Kysyä, miksi minusta tuntuu, kuin olisin kinkku verkossa? Pakattuna itseäni pienempään tilaan, nätisti, mutta aavistuksen epämukavasti.

Voisin sanoa, että minusta johtumattomista syistä elämäni otti uuden suunnan. Tosiasiassa mitä todennäköisemmin houkuttelin muutoksen luokseni. En selvästikään olisi pystynyt siihen ilman ulkoisten olosuhteiden romahtamista. Pelkäsin liikaa. Hain elämääni varmuutta, ennustettavuutta ja perusturvaa. Minulla ei ollut rohkeutta kuunnella tunnetta, joka ilmoitti minulle, etten elä koko potentiaaliani. Että tavalla tai toisella en elä minun elämääni.

Aloitin matkani parhaaseen versioon minusta terapiassa avioeroprosessin aikana. Terapia oli minulle tärkeä ja hieno kokemus. Tutustuin kertomukseen henkilöstäni, siihen, miten minusta oli tullut minä. Mikä oli maallisen minäni tarina, miksi reagoin asioihin niin kuin reagoin, miksi pidin tärkeänä yhtä asiaa ja merkityksettömänä toista. Sanoin varjoilleni käsipäivää ja katselin miltä ne näyttivät. Valtava määrä oivalluksia, itkua ja sulateltavaa. (Ping, ihana terapeuttini, you have a place in my heart.)

Terapia oli loistava matka omaan tarinaani, mutta sen ongelmana oli taipumus jäädä oman tarinansa vangiksi. Ryhtyä ehkä jopa aiempaa voimakkaammin elämään oman tarinansa valossa ja siihen tiedostaen vedoten. ”Minä nyt olen tällainen, siksi että lapsuuteni oli ping ja pong.”

Olinko minä yhtä kuin tarinani? Yhtä kuin lapsuuteni? Yhtä kuin olosuhteet joissa olin kasvanut? Yhtä kuin yhteiskunnalliset ja kulttuuriset odotukset ja normit? Palaudunko minä kokonaan ja aukottomasti elämänhistoriaani? Ja ennen kaikkea: eikö minulla ollut mitään mahdollisuutta astua tarinani ulkopuolelle?

Oli vielä jotain muuta. Tuntemattomat voimavarani jossain tarinani alapuolella. Se osa minusta, joka voisi ja pystyisi hengittämään täydemmin, olemaan rohkeampi, kirkkaampi ja kokonaisempi. Viisas minä. Se osa, joka ei tuntenut olevansa jatkuvasti eksyksissä, vajaa.

Jossain, aivan lähellä, ihan henkäyksen päässä oli minä, jota en vielä tuntenut. Mutta tunsin joka solullani, jokaisella hengenvedolla, että sellainen oli olemassa. Jossakin tarinani ja levottomuuteni alapuolella, syvyyksissäni, keskikohdassani. Ihan lähelläni.

Siirryin terapian käytännöistä ja filosofiasta alueelle, jota kutsutaan henkiseksi kasvuksi.

Se on matka, elämäntapa. Kuunnella itseään ja keskikohtaansa. Se ei ole sama asia kuin sisäinen puhe, itsetuntemus, rationaalisuus tai emotionaaliset vaatimukset. Se on mykkää varmuutta. Hiljaista tietoa. Tunne ilman tunnelatausta.

Intuitio. Sokea varmuus ja matka joka tehdään luottaen tietoon, jota ei voi varmistaa mistään. Astutaan kirkkaaseen tyhjyyteen, luottaen ilman varmistettua varmuutta. Siitä se alkoi. Matka minuun. Tiesin, että se oli siellä jossain. Tuo kirkkaampi versio minusta.

Olenko nyt muutaman vuoden matkan jälkeen parempi versio itsestäni? En asettaisi eroa akselille huonompi – parempi. Olen kokonaan erilainen versio itsestäni. En parempi, en huonompi. Olen lähempänä minua kuin koskaan ennen. Se muuttaa elämää melko lailla.

Ei aina helpommaksi, sillä elämään tulee tietty sisäinen ehdottomuus. Vaikkapa rakkaudessa. Ei pysty rakastamaan väärin perustein. Ei pysty valehtelemaan itselleen tai/ja toiselle – oli kyse kuinka ihanasta ihmisestä hyvänsä – että rakastaisi, jollei keskikohta tunnista toista. Se tarkoittaa elämää yksin, kunnes tapaa sen, joka on tuttu.

Ystäväni sanovat, että olen sama ihminen, mutta minussa on syttynyt valo. Että loistan. Sellainen olo minullakin on. Parempi versio minusta on kirkkaampi versio minusta, mutta en siltikään sanoisi, että se on parempi – ja että vanha oli huono.

Minun on parempi olla. Tunne kinkkuverkosta on poissa, myös silloin, kun kannan sisäisen ehdottomuuden seuraukset. Olen niin lähellä minua, etten enää osaa eksyä kauas.

Tunnen jokaisella solullani, että elän elämääni linjautuneena omiin arvoihini, omaan keskikohtaani, lähellä sisäistä viisastani. Sillä on vaikutuksensa kaikkeen. Uskallan tehdä isojakin päätöksiä varmuudella, joka ei aiemmin ollut mahdollista. Päätökset eivät aina ole kivoja, mutta tiedän milloin ne ovat oikeita. En pelkää, enkä epäile niitä. Luotan sisäiseen kompassiini ehdottomasti. Se tuo elämiseen rauhaa, varmuutta ja kirkkautta. Selkeyttä. Rohkeutta. Siksi myös kestävämpää onnellisuutta.

Ehkä parempi versio minusta tuo eteen tilanteita, joissa olisi lyhyellä tähtäimellä helpompaa tehdä valintoja keskikohtaansa vastaan. Ottaa vastaan mukavuus ja turva, mitätöidä tunne siitä, että jotain puuttuu. Mutta pitkällä tähtäimellä uskon, että parempi versio minusta tekee kestävämpiä ratkaisuja. Sellaisia, että kuolinvuoteellani en kadu mitään, ja tiedän eläneeni minun elämäni. Kokonaan, keuhkot täynnä happea, täydessä pituudessani ja niin täydessä potentiaalissani kuin se inhimillisesti oli mahdollista.

**

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Blogeissa. Sieltä löydät myös kaikki vanhemmat kirjoitukseni.