Vakaalla maalla: Neljän takaiskun kolme oppia

Olin tulossa varattomaksi. Viimeinen opintotukikuukauteni todella pitkän opintaipaleeni varrella oli käytetty. Kaikenlaiset tukiajan pidennykset oli saatu. Hain hanakasti töitä. Tarjolla ei ollut kuin muutamia satunnaisia, mutta onnistuin löytämään neljä sellaista, joihin voisin osaamisellani pyrkiä.

Olin tehtävien hakemisen suhteen itsevarma. Kohta ongelmani olisi se, minkä tehtävistä ottaisin vastaan, ajattelin. Itsevarmuudella on tervettä suhtautua asioihin, kunhan sen ei anna sumentaa ajattelua. Tällä kertaa se sumensi mieleni pahemman kerran.

Sain ensimmäisen vastauksen: En ollut tullut valituksi. Ymmärretävää, koska lopulta koin, että minulla ei ollut tehtävässä vaadittua osaamista. Mutta osaamista löytyi rutkasti kolmeen muuhun tehtävään, joten ei huolta!

Toinen vastaus tuli: Joku muu oli valittu tehtävään. Ymmärsin tämän kriteerien valossa, jotka tosin itse työpaikkailmoituksessa oli jätetty varsin väljille kantimille. Inhimillinen takaisku.

Kolmas vastaus saapui. Se olisi myöntyvä, sillä minulla oli kaikki eväät tähän tehtävään! En ollut tullut valituksi. Nyt tuntui todella siltä, että kohtalo potkii päähän. Loppujen lopuksi päädyin kuitenkin ajattelemaan (kuten usein päädyn), että kyseessä on kohtalon johdatus johonkin parempaan. Neljännen työnhaun tuloksia odotellessa.

Neljäskin vastaus saapui, enkä enää tiennyt, kummastako päästä itku-nauru -akselia olisin reaktioni valinnut – Tehtävä oli mennyt sille toiselle.

Sadattelin kaikenlaista maata myyvää ja ennustin tulevaisuuteni sysimustaksi. Tilanne oli lähes ainutkertainen – Harvoin sitä pääsee todistamaan itsessään sellaista negatiivisuuden aaltoa, mihin auttavista eväistä usein itse kirjoittaa. Vielä merkittävämpää oli todistaa sitä, että en saanut omista eväistäni akuuttia apua. Nämä työnhakukokemukseni synkistivät mielessäni jokaisen tulevan sekunnin ja elämän hetken hautaan asti. Vaikka rationaalinen mieleni kuinka kertoi, että ei asia näin menisi, oli tunneminä vauhkona.

Synkkyyden keskellä pystyin kuitenkin näkemään kolme asiaa, jotka minua kannattelisivat. Kolme suurta tukipilaria, jotka eivät moisesta tunneminän myrskystä vavisseet. Päätin kirjoittaa ne ylös ja olla niistä kiitollinen. Päätin kirjoittaa tämän blogitekstin.

1. Ei ole itsestäänselvyyksiä. Itsevarmuus sumeni itsenstäänselvyyksiksi, mistä syystä ego vauhkoontui, kun sen tahto ei tullut toteen. Opetus sille. Maailmassa ei ole itsestäänselvyyksiä. Nautitaan jokaisesta meille suodusta hetkestä täysin siemauksin. Annetaan arvo koko elämän sisällölle sen pienimpinekin vivahteineen.

2. Koettelemukset vahvistavat. Ei täysinäinen elämä toimi ilman kontrasteja. Kovin olisi etovaa elää, jos päivät olisivat aina pelkkää hattaraa. Kriisien hetkinä saamme vahvistua, uudistuakin.

3. Toiset tukevat. Minut on siunattu tyttöystävällä, elämänkumppanilla vailla vertaa. Hänen kanssaan on tullut koettua jo suruja ja etenkin iloja, mielettömiä kokemuksia ja ehtaa elämää. Ei tarvita kuin muutama sana tai yksi halaus ja myrskyisä mieli tyyntyy. Myrskyissään ei pidä olla yksin. Vain hiukan tarvitsee avata sydäntään toisille, kun nämä jo auttavat.

Elämä tuskin koskaan kaatuu henkiseen takaiskuun tai edes neljän sellaisen sarjaan, vaikka oma mielemme kävisi asian kanssa kuinka mustana tahansa. Synkän pilven keskellä on vaikeaa elää, mutta pilvi hälvenee lopulta. Meillä saattaa olla taipumus uskotella koko elämämme täyteen vastoinkäymisiä yhden sellaisen kohdatessa. Ihmismieli toimii niin, se alkaa varmistella, varoa ja kaihtaa riskejä. Kääntyä itseensä, hiljentyä ja pienentyä.

Henkisen synkkyyden keskellä ei aurinko paljoa pilkahtele. Kiinnitetään silloin ajatukset siihen, mitä meillä on. Millaisia mahdollisuuksia meillä on. Ei ole itsestäänselvyyksiä.

Kun valo alkaa hieman kajastaa, kerrotaan itsellemme, että läpikäymämme kokemus on jotakin vahventavaa. Se on voimavara koko loppuelämälle. Se voi olla se kriittinen voimavara, jota ilman emme selviäisi jostakin tulevaisuuden hetkestä.

Ja tukeudutaan toinen toisiimme, jaetaan kokemuksia ja kuunnellaan. Se, että emme ole synkimmänkään pilven keskellä yksin, on suurimpia siunauksiamme.