Meillä on käynyt seitsemän vuotta sama ihana Jehovan mummu, jonka kanssa käyn mielenkiintoisia väittelyjä, kun sille päälle satun. Minua kiinnostaa hänen horjumaton uskonsa ulkopuoliseen voimaan. Hän puhuessaan viittoo kädellään kohti taivasta, ja minä taas jyskytän rintakehääni. Hän uskoo kaiken tulevan tuolta taivaalta, minä uskon kaiken tarvittavan löytyvän sisältämme.
Se mihin uskomme, on totta. Mitä toivoa on ihmisellä, joka ei usko mihinkään, ei edes itseensä?
Tyttäreni ei osannut pienenä sanoa K-kirjainta. Kieltäydyin joka vuosi puheterapiasta, koska en halunnut tehdä asiasta numeroa. En halunnut, että hän ajattelee kerran viikossa, että hänessä on jotain vikaa. Viikko ennen esikoulun alkua se K-kirjain sitten löytyi.
Esikouluvuoden aikana tyttäreni sairastui vakavasti krooniseen munuaistautiin. Laitoin kaiken energiani ja kaikki ajatukseni tähän tautiin. Tein sairaudesta todella suuren ja mahtavan, pidin sitä elossa. Siitä tuli niin mahtavan suuri, että se hukutti meidät. Oli pakko kokeilla jotain muuta.
Unohdin koko sairauden ja keskityimme koko perhe kaikkeen siihen hyvään, mitä elämässämme oli. Vein tyttäreni luonnon helmaan sairaalan sijasta, nauroimme itkun sijasta, meditoimme stressaamisen sijasta. Aloin uskoa parantumiseen ja keskitin energiani siihen. Tyttärenikin alkoi uskoa parantumiseensa ja hoki mantraa: ”Minä olen terve.” Hän on ollut terve jo yli vuoden. Saimme koko perhe upean kokemuksen ajatusten ja uskon voimasta. Ajatukset ja energia pitää kohdistaa siihen mitä toivoo!
Silti erehdyn vielä, unohdan uskon voiman. Pojallani todettiin lukihäiriö. Hän on pitänyt itseään lukihäiriöisenä pian kolme vuotta eikä suostu lukemaan kirjoja, koska ei osaa. Aloin hakea apua ulkopuolelta. Hän kävi kuntoutuksessa, joka viikoittain vahvisti sitä, että hänellä on ongelma ja hän tarvitsee apua. Poika inhosi kuntoutusta. Muutamaan viikkoon emme päässeet sinne. Hyppäsimme väärään junaan, toisella kerralla oli poika kipeänä. Haluan uskoa, että universumi viestitti näin minulle jotain. Ymmärsinhän minä lopulta. Olin uskonut tyttäreeni, miksen uskoisi poikaani?
Kerroin pojalleni, että kuntoutus on loppu. Hän ihmetteli miksi. Sanoin, ettei hänellä ole enää lukihäiriötä. Ihanko totta, hämmästeli poikani. Muistutin, että siskonsakin oli sairas, muttei ollut enää. Se, mitä joskus on ollut, ei ole aina. Aina on toivoa. Poika tuli illalla luokseni ja kertoi siirtäneensä lukulampun sänkynsä viereen. Kävisikö, että hän lukisi vielä kirjaa ennen nukkumaanmenoa? Siitä asti hän on lukenut iltaisin. Saa nähdä, miten käy lukihäiriölle, mutta tässä talossa sille ei anneta enää yhtään energiaa.
Mieheni uskoi olevansa kissoille todella allerginen kun tapasimme. En uskonut, hankin kissan. Nyt asumme yhdessä kolmen kissan kanssa. Ilman allergiaoireita.
On tärkeää uskoa, mutta on myös tärkeää päästää uskomuksistaan irti.
En sano, etteivätkö kuntoutukset, lääkkeet ja terapiat ole tarpeellisia, toki ovat. Jos ne eivät kuitenkaan tuo toivottua tulosta, ja niiden takia elämä on vaikeampaa, pitää uskaltaa kokeilla jotain muuta. Uskoa, että ulkopuolisen avun sijasta voi löytää itse ratkaisun. Jos ratkaisua ei löydy, voi myös hyväksyä sen mitä on. Kaikkea ei tarvitse korjata. Kummasti ne vain aina korjaantuvat, kun niistä päästää irti.
Haluan lasteni uskovan täydellisyytensä, vikoineen kaikkineen. Pyyteetön rakkaus hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on. Kun yritän auttaa ja korjata, viestini toiselle on, etten usko häneen tai hyväksy häntä. Kun työkseni autan ihmisiä oivaltamaan asioita, sorrun siihen välillä kotonakin. Mieheni aina muistuttaa minua, ettei halua neuvojani, haluaa vain että kuuntelen ja uskon häneen. Samaa toivovat lapseni… ja Jehovan mummukin!
Uskoni tukee hienosti joutilasta elämäntapaani ja tuntuu oikealta. Ei tarvitse ratkaista, neuvoa ja korjata. Voi keskittyä vain rakastamaan ja tukemaan toista, jos on vaikeaa. Sen osaan.
Rakastan minun poikaani lukihäiriöllä tai ilman. Kissojen hankkimista kadun hetkittäin…
