Hortoilua maassa maan tavalla

Hyppäämme metrosta ulos ja edessämme näkyy korkea ja todella pitkä hautausmaan kiviaita. Olemme Lontoossa lomalla ja matkalla paikalliselle hortoilukurssille. Mihin muuhun sitä hortaan eli villivihanneksiin hurahtanut hakeutuisi matkoillaankaan kuin paikalliselle villivihanneskurssille. Kurssilaisten on määrä kokoontua hautausmaan portilla.

Koskaan ei voi tietää mihin seikkailuillaan joutuu.

 

Mietin mielessäni, että hautausmaan portti on hyvä kokoontumispaikka, josta voimme suunnata lähipuistoihin tai muille viheralueille. Päähäni ei pälkähdä, että hortoilisimme koko kaksituntisen hautojen välissä ja hautausmaata ympäröivän kiviaidan reunamilla.

Aivoista innostuneena tiedän, että aivot eivät rakasta rutiineja vaan nauttivat yllätyksistä. Nyt täytyy tunnustaa, että suomalaisena olin jumissa omassa ajattelussani ja tietenkin omassa kulttuuritaustassani. Meillä on luontoa Helsingissäkin niin paljon ja kaikkialla, että villivihannesten etsiminen kirkkomaalta ei tulisi mieleenkään. Suomalaiset hautausmaat ovat sitä paitsi kelvottomia hortoilupaikkoja jo siksikin, että niiden nurmialueita ajellaan bensakäyttöisillä ruohonleikkureilla sekä kasveja keinolannoitetaan ja tuholaisia torjutaan järeillä myrkyillä.

Meillä Suomessa olisi myös moraalisesti arveluttavaaja jopa kiellettyä keräillä syötävää hautakivien kupeesta tai välistä. Monilla suomalaisilla hautausmailla kukkapaikkojen ja hautakivien yli ei saa edes kävellä. Ja hautausmailla liikuskelussa tulee noudattaa arvokkuutta ja hiljaisuutta. Hautausmaakäyttäytymiseen on monesti laadittu omat järjestyssääntönsäkin.

Näin meillä, mutta ei Lontoossa. Englantilainen hortaoppaamme Robin Harford kertoo kurssin alussa, että hautausmaat ovat itse asiassa parhaimpia paikkoja kaupunkihortoiluun. Hautausmailla ei käytetä keinotekoisia lannoitteita, tuholaistentorjunta-aineita, maaperä saa kasvit kasvamaan hyvin eikä siellä ole myöskään koiria. Hautausmaita ympäröivät korkeat aidat pitävät myös miljoonakaupungin saasteita ja katupölycocktailia hyvin loitolla. Oppaamme mukaan paikalliset hautausmaiden ylläpitäjät suhtautuvat villivihannesten keruuseen kirkkomaalta todella myönteisesti. Heistä on mukavaa, kun hiljaisilla hautausmailla on ihmisiä ja elämää.

Kaupunkihortoilua hautakivien välissä

Näillä argumenteilla evästettyinä me kaupunkihortoilijat tasapainoilimme hautakivien välissä hehkeässä kevätsäässä ja jahtasimme monia samoja kasveja kuin koti-Suomessakin. Koiranputkea, maahumalaa, voikukkia, jauhosavikkaa, siankärsämöä ja toki myös Englannissa kasvavia viljelykarkulaisia, joita ei meillä tavata yleisesti. Siinä suomityttö rikkoi rajojaan napatessaan villivalkosipulia ja kevätesikoita haudan päältä muiden kurssilaisten tapaan. Muut pistivät saalista suoraan suuhun, mutta siinä minulla tuli raja vastaan. En Suomessakaan tykkää syödä villivihanneksia suoraan luonnosta. Huuhtelen pölyt, roskat ja mahdolliset hiekanmurut pois ennen kuin ryhdyn nautiskelemaan. Ja kenties siellä hautakivien päällä hortoillessani kuulin esi-isieni ja muiden jyrkkien auktoriteettien kääntyilevän haudoissaan: tuo ei kuulu hyviin tapoihin.

Rehottavia kasveja

Tuolla lontoolaisella hautausmaalla kasvit rehottivat valtoimenaan, osa hautakivistä oli kallellaan ja osa oli melkeinpä kasviston peitossa. Mikään ei ollut hallittua eikä hillittyä, vaan vähän nuhjuista, rähjäistä ja juuri siksi minusta niin ihanaa. Suomessa monella hautausmaalla nurmikot ovat kuin tasaisesti ajeltuja siilitukkia, kukat ja kasvit töröttävät melkeinpä sotilaallisessa järjestyksessä ja polkujen varret ovat usein viivasuoriksi kitkettyjä.

Hortoileminen lontoolaisella kirkkomaalla oli häkellyttävää sekä myös henkisesti kasvattavaa. Oli terveellistä tuulettaa omia moraalikäsityksiään ja kuulostella miksi minusta alkuun tuntui syylliseltä ja häpeälliseltä noukkia jauhosavikkaa hautakivien välistä. Miksi minä, joka yleensä kuljen elämässäni omaa sydäntäni seuraten, tunsin noin? Mistä kaukaa sukupolvien tai peräti koko suomalaisen kansakunnan kollektiivisesta muistista häpeäni puski pintaan? Samaan aikaan kun minua arvelutti, englantilaiset hortakurssilaiset hyppelivät aivan suvereenisti hautakivien yli ja keräsivät syötävää hautakivien päältäkin.

 

Hautausmaahortoilun opastajamme Robin.

 

Kieltojen keskellä

Mitä enemmän häpeääni ja syyllisyyttäni kuulostelin, sitä paremmin sain kiinni menneistä ajoista. Olen kasvanut kieltojen värittämässä Suomessa. Nuoruudestani muistan Helsingistäkin Älä tallaa nurmikoita –kilvet ja monenlaiset muutkin rajoitteet. Tuolloin puistojen nurmikot olivat moitteettoman tasaisia ja lyhyitä rikkaruohottomine kukkaistutuksineen. Helsingin Espan puiston nurmikkoa sai ihailla kaukaa, mutta siitä ei saanut nauttia. Ruohikolle uskaltautuneet istuskelijat poliisi hääti äkkiä pois.

Kieltojen keskellä eläneelle kesätyöpaikka Tukholmassa parikymppisenä oli vapauttava kokemus. Siellä nurmikot olivat nauttimista varten. Ihmiset kokoontuivat piknikeille puistoihin ja nurmikoille. Siellä pötköteltiin vilteillä, syötiin eväitä ja juotiin viiniäkin. Ruohomatot eivät menneet miksikään makoilusta ja viheralueet olivat ihmisiä varten. Puistoissa ja nurmimatoilla sai olla ja levähtää. Iso hymy leviää huulilleni edelleen kun muistelen ensimmäistä piknikiäni Djurgårdenissa.

Luontoa ei saa nujertaa

Minua askarruttaa miksi meillä Suomessa luonto tahdotaan turhankin usein kesyttää ja nujertaa laitteilla ja tuholaismyrkyillä? Ja miksi meillä luontoa pitää saada hallita? Monelle suomalaiselle lyhyeksi ajettu tasainen nurmikko kotipihalla on niin ikään hyvän naisen tai miehen mitta. Ylipitkää ja rehevää nurmikkoa ja villiintyneitä istutuksia jopa häpeillään, sillä niiden ajatellaan kertovan ihmisestä: vähän huithapelista ja saamattomasta. Meillä kesäsunnuntaiden viipyilevät ja rennot hetket täyttyvät useilla pientaloalueilla bensakäyttöisten ruohonleikkureiden pärinästä. Kunnon mies suorittaa ja tekee pihasta siistin.

Siististä ja kliinisestä puuttuu kuitenkin rosoisuus, armollisuus ja inhimillisyys eikä se siksi varmaan kosketa – ainakaan minua. Sisäinen lapseni, pieni metsäntyttö minussa, nauttii rähjäisen villiintyneistä kirkkomaista, metsistä ja puistoista, joiden isoja puita saa halailla ja joiden nurmimatoilla saa makoilla ja kävellä kaikessa rauhassa. Liikutun myös monimuotoisista puolivilliintyneistä pikku pihoista, joissa muratit kiipeilevät kiviaidoilla ja joissa kasvillisuus rehottaa vuoroin korkeana ja vuoroin matalana. Minua koskettavat myös luostarimaiset puutarhat, joissa pihapolkujen kiveyksissä näkyy eletty elämä sammaleineen ja vesiheinäreunuksineen. Nautin villin ja kesyn liitosta, jossa kumpikin hyväksyy toisensa, ja tekee myös tilaa toisilleen.

Suomalaista hortoilun onnea

Olen kiitollinen Lontoon hautausmaahortoilusta. Se avarsi enemmän kuin uskoinkaan. Tajusin kuinka onnekkaita me suomalaiset olemmekaan. Meillä on todella puhdasta luontoa pääkaupunkiseudullakin, meillä on jokamiehenoikeudet ja mahdollisuus mennä luontoon missä haluamme, kunhan emme mene ihmisten kotipihoille. Luonto on täynnä ilmaista, herkullista ja terveellistä syötävää, kunhan vaan opimme nauttimaan siitä ja myös kiittämään siitä.

Kurssin jälkeen jäin juttelemaan villivihannesretkiä viisi vuotta Englannissa järjestäneen Robinin kanssa. Mies oli säilyttänyt uteliaisuuden ja nöyryydenkin luonnon edessä. Hän tuntui myös jakavan saman rakkauden luontoon kuin minä. Kun kysyin häneltä mikä saa hänet etsimään villivihanneksia, hän vastasi: ”Pure passion!” Silkka intohimo! Juuri se sama, joka ohjaa myös minua luontoon ja villivihannesten pariin ja johdattaa sitten vaikka hortoilemaan lontoolaisella hautausmaalla.

 

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: