Vakaalla maalla: Vain pronssia

Kuva: Iltalehti.
Kuva: Iltalehti.

Seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti urheilua samasta syystä kuin käyn esimerkiksi konserteissa tai elokuvissa: Saan nähdä ja kokea mihin inhimillinen potentiaali taipuu. Ja se taipuu aivan uskomattomiin asioihin. Olympialaisten aikaan katsoin muutaman Suomen jääkiekko-ottelun. Kiekkopeleissä kaukalo on täynnä toinen toistaan huikeampia osoituksia siitä, mitä inhimillisestä potentiaalista saadaan irti. Seuraan sitä joskus jopa kovasti hämmästyneenä.

Suomi menetti finaalipaikkansa häviten Ruotsille, ja seuraavana päivänä lehdissä tietenkin käsiteltiin asiaa. Mutta millä nuotilla!

Lehti kirjoitti, että maalivahti Lehtonen ei saanut kaikkia kiekkoja tarkasti kiinni, ja Raskia olisi kaivattu maalille. Itse ajattelin, että Lehtonen pelasi loistavasti. Ajattelin sitä, miten tarkka ihmisen tarvitsee olla, että saa tuon hurjaa nopeutta kiitävän kumikiekon lapaseensa.

Lehti kirjoitti, että Suomi ei käyttänyt hyväkseen maalipaikkojaan. En huomannut, kun ihastelin sitä, miten tarkkoja syöttöjä jotkut voivat tehdä, ja miten voimallisesti sekä taidokkaasti luistella.

Lehti toisteli sanaa pettymys ja sen synonyymejä kyllästymiseen asti. Suomi hävisi jääkiekko-ottelun ja menetti mahdollisuutensa kultamitaliin, mutta se saatiin kuulostamaan siltä kuin koko kansakunnan kaikki toivo olisi kuopattu. Tulevaisuus tulisi olemaan surkea ja harmaa. Ei meistä ole taaskaan yhtään mihinkään!

Lehti sikseen, journalismi on journalismia ja sillä on omat tapansa esittää asiat myyvästi ja dramaattisesti. Mutta miten valtavasti elämämme muuttuukaan niin yksinkertaisesta asiasta kuin katsantokanta? Klassinen hokema on, että lasi on puoliksi tyhjä ja puoliksi täysi, katsontakannasta riippuen. Positiivisen (mutta realistisen) näkökulman ottaminen elämään ja sen sisältöihin ei edes maksa mitään.

Oliko Lehtonen Raskia kehnompi maalivahti vai sittenkin huikean tarkka?

Pelasiko Suomi alavireisesti vai sittenkin todella taidokasta jääkiekkoa?

Oliko Suomen pelaaminen pettymys vai sittenkin upeaa kiekkotaituruuden näytöstä?

Lehdessä todettiin, että Suomi voisi enää saada vain pronssia. Pronssia saadessaan Suomen joukkue olisi olympialaisten kolmanneksi paras joukkue. Pronssin hävittyään se olisi neljänneksi paras. Ei yhtään surkeammin viiden ja puolen miljoonan asukkaan maalta. Silti Suomen mahdollisuuksiksi todettiin ”vain pronssi”.

Ilolla olisin lukenut lehden, joka sen sijaan olisi alleviivannut sitä, miten Suomen joukkue yritti parhaansa. Miten se pelasi taidolla, upeana joukkueena täynnä huipputaitavia yksilöitä. Miten pieni, mutta pippurinen jääkiekkoilun huippumaa väläytteli osaamistaan. Miten Teemu Selänteen legenda hohti viereiseen galaksiin asti ja miten sellaiset nuoret lupaukset kuin 19-vuotias Olli Määttä ja 21-vuotias Mikael Granlund olivat vertaansa vailla. Sen sijaan ”hävisimme taas Ruotsille”, ”menetimme taas kultamitalin” ja, kärjistettynä ”meistä ei tule koskaan yhtään mitään!”. Onneksi pronssipelin voitto sentään muutti mediakirjoittelun kurssia.

Viedään ajatus henkilökohtaiselle tasolle: Kun yrittää parhaansa ja tulee kolmanneksi, ei ole mitään syytä alakuloon. Parhaansa yrittäessään ei ole ylipäätään syytä vertailla itseään muihin. Ei ole syytä jättää jotakin asiaa sikseen, jos ei heti voi olla siinä paras. Tai edes kolmanneksi paras. Arjessa, joka joskus tuntuu työntäyteiselle puurtamiselle, ja joka ei tästä huolimatta kuitenkaan aina palkitse, ei itseään kannata verrata ulkoisiin malleihin ja normeihin. Epäonnistumisten hetkellä ei ole mitään syytä todeta, ettei tule onnistumaan yhtään missään. Kun tietää tehneensä parhaansa, se ei ole koskaan vain pronssia, vaan aina silkkaa kultaa. Ja se Suomen jääkiekkomaajoukkue, jonka olympiakaukaloissa näin, oli mistään mitaleista huolimatta silkkaa kultaa.