Vakaalla maalla: Kuka opettaisi sydämen asioita?

Istuin Keski-Porin kirkossa, joka oli viritelty elokuvanäyttämöksi. Illan ohjelmistossa oli Unescon maailman kulttuuriperintösdokumenttien luetteloon kuuluva saksalainen mykkäelokuva vuodelta 1927, tulevaisuuden dystopiaan sijoittuva Metropolis, jonka olin halunnut jo pitkään nähdä. Näytäntö oli osa mainiota Pori Organ -tapahtumaa ja yleisö sai elokuvaan tapahtuman hengen mukaiset musiikit – Bordeaux’n katedraalin urkuri Jean-Baptiste Dunpontin suoraan urkulehteriltä improvisoimana. Tapahtuma oli yksi säväyttävimmistä kokemuksista elämässäni. Erityisen säväyksen se antoi elämälle vakaalla maalla, kun elokuvan lopussa esitettiin havainto (vapaasti kääntäen):

Pään ja käsien sovittelijan täytyy olla sydän!

Me ihmiset olemme maapallon viisaimpia eläimiä, mutta emme ole vain lasitankeissa kelluvia aivoja. Meillä on myös keho, joka taipuu mitä erilaisimpiin fyysisiin toimiin. Nyky-yhteiskunnallemme on kuitenkin leimallista, että se ylistää ajatustyötä kätten työtä vähätellen. 1900-luvun alussa Frederick Winslow Taylor keksi irrottaa ajatustyön suorittavasta työstä. Syntyi tieteellinen liikkeenjohto ja sen myötä mittaristot työnteon seurantaan. Syntyi kiristysruuvi, jolla ihmisten selkänahasta saatiin puristettua mahdollisimman paljon mehuja tehokkuuden lisäämistä tavoiteltaessa. Tämä ajatus elää nykyään myös tietotyöläisten maailmassa, jossa mittarien seurannan ja työsuoritteiden säätämisen avulla ihmispoloista saatetaan ruuvata irti kokonainen elämänilo. En ole mittareita vastaan, sillä ne ovat kelpo renki. Mutta olen itsekin ollut sellaisessa työpaikassa, jossa mittarit ovat ottaneet isännän aseman. Sellaisessa työpaikassa ei ole ihmisen hyvä olla.

Äly kelpaa erittelyyn ja leikkaamiseen, mutta ihmisten yhdistämiseen tarvitaan sydämen eheyttävää rakkautta. – Reino Lehtinen

Käsityön arvostus on onneksi taas hiljattain noussut, mutta olipa työmme käsillä tai päällä tehtävää, arjestamme saattaa uupua vielä kolmas tärkeä elementti. Välistä saattaa puuttua sydän, tunteet. Jo oppilaitoksemme perustuvat miltei tyystin sellaisiin suoritteisiin, jotka tavalla tai toisella mittaavat älyllisiä ponnisteluja, jopa suoraan älykkyysosamäärää. Tai sitten arvioitavana ovat konkreettiset käsityökappaleet. ÄO:n on kuitenkin osoitettu olevan hyvin kapea mittari ihmisen potentiaalille. Se ei mittaa kuin matemaattis-loogista ulottuvuutta ihmisen kykyjen kokonaisuudesta. ”Ihmisten lahjojen kirjolle ei ole mitään maagista lukua”, toteaa psykologian tohtori Daniel Goleman upeassa kirjassaan Tunneäly. Goleman osoittaa, että korkea älykkyysosamäärä ei itse asiassa korreloi upean tulevaisuuden kanssa. Ihmisen henkistä toimintaa tutkinut Antonio Damasio on päinvastoin todennut, että järkevässä päätöksenteossa juuri tunteet ovat yleensä välttämättömiä.

Kylmän loogisesta ja rationaalisesta, tunteet unohtaneesta maailmankuvasta kielivät monet yhteiskuntamme harmit. Toisille suodut hymyt ovat harvassa. Tulemme lopulta empaattisesti vammaisiksi, jos silmissä kiiluvat vain mittarien lukemat ja loogisella järjellä järjestettävät asiat. Maailmankuvamme koostuu pienten palikoiden ymmärtämisestä, mutta emme osaa hahmottaa kokonaisuutta. Lokeroimme elämän sisällön, myös toinen toisemme. Emme ymmärrä, että olemme kaikki tismalleen samassa veneessä, ja että olemme tismalleen saman sielun kantajia – meillä kaikilla on käytössä sama valtava inhimillinen potentiaali. Järkemme rakastaa kuitenkin lokeroita ja niinpä näemme sellaisia joka puolella. Järkemme rakastaa materiaa, jota sen on helpompi ymmärtää ja käsitellä.

Vanhan ajattelutavan mukainen ihanne oli tunteiden painolastista vapautettu puhdas järki. Uuden ajattelun mukaan meidän on pyrittävä kohti pään ja sydämen sopusointua. – Daniel Goleman

Sydämemme ei sen sijaan piittaa lokeroista. Tunteet ovat kuitenkin auktoriteeteille pelottava asia, koska niitä ei voida ehkä koskaan täysin mitata. Siten niitä ei voida koskaan täysin johtaa ja ohjailla. Pelkäävien auktoriteettien johtamat työyhteisöt ovat siivonneet tunteet visusti ulos. Samalla on lakaistu ulos lämmin hymy työtoverillemme, ja toinen toisistamme välittäminen. Meistä on hiljalleen riistetty ulos luottamus siihen, jos joku asia tuntuukin sydämessämme oikealta. Mikäli asia ei mahdu järjen luokitteluihin, se on humpuukia.

Olemme nostaneet järjen liian korkealle korokkeelle. Sydämemme äänen tulisi olla sen kanssa yhtä arvostetussa roolissa. Tunteemme ovat jääneet toiselle sijalle, vaikka joka päivä ne tuntuvat sisällämme. Kuten kaiken muunkin elämässä, myös järjen ja tunteen täytyy olla tasapainossa. Tasapainon saavuttaminen voi olla kiinni vain omista pyrkimyksistä, jos koululaitoksemme paneutuu järjen korostamiseen. Jos yhteiskunnalliset puitteet eivät opeta meille sydämen asioita, meidän tulisi opettaa niitä toinen toisillemme. Avatkaamme tunteiden korkeakoulu heti kaduilla tai porraskäytävissä johdantokurssilla – Suodaan heti seuraavassa kohtaamisessa hymy jos toinenkin kanssaihmisille.