Vakaalla maalla: Saimme jälleen herätä

Palaan kahden ja puolen vuoden takaisiin muistoihin, joihin minut sai kirjoituksen loppuun linkittämäni video. Palaan siihen loppukevään 2011 päivään, jolloin heräsin sairaalasta kallo murtuneena. Ja palaan yhteen pelkoon, joka tuolloin hallitsi mieltäni illasta toiseen, ja josta tuli eräs merkittävimmistä kokemuksista elämässäni.

Joka ilta mennessäni nukkumaan pelkäsin, heräisinkö enää seuraavana aamuna.

Ja kun heräsin, se tuntui aina ihmeeltä. Imin itseeni kaikkea sitä, mitä jo pelkkä kolkko sairaalahuone pystyi tarjoamaan. Aamun verikoe tuntui sekin ihmeeltä – minä tunsin jotain, tunsin elämää!

Vamman johdosta moni aistini oli heikentynyt. Näköaistini silmähermojen temppuillessa, kuuloni kuuloluun murruttua ja tuntoaistini halvaantumisoireiden vuoksi

Aistien heikentymisen johdosta saatoin aistia elämää muilla, ennen kokemattomilla tavoilla. Elämän kauneus ja ihme koskettivat suoraan sydäntäni ja sieluani. Koin näin siitä huolimatta, että en tuolloin juuri uskonut mihinkään henkiseen tai sielulliseen. Se oli jotain, jota emme voi ehkä koskaan lukea kirjoista tai todistaa tieteen keinoin. Se oli jotain, jota minun on ollut myöhemmin äärimmäisen vaikeaa selittää edes itselleni. Nytkin sitä on vaikeaa selittää.

Kun kuitenkin heräsin aamu toisensa jälkeen, hymyilin leveästi. Joskus myös itkin onnen kyyneliä. Joskus itkin pelon kyyneliä nukkumaan mennessäni. Heräisinkö jälleen?

Kokemukseni myötä minussa virisi jonkinlainen muutos. Se ei ollut syvällinen muutos sisälläni, ihmisyydessäni, minuudessani. Olin kyllä sama Jani edelleen, ehkä aluksi vain hieman normaalia hourupäisempi.

Muutos tapahtui siinä, miten aloin katsoa elämää. Se oli muutos nähdä elämässä jotakin sellaista, jota en ollut koskaan aikaisemmin pystynyt näkemään. Jotain sellaista, joka oli aina kuitenkin ollut läsnä. Saatoin nähdä elämän, jokaisen valkenevan päivän sekä jokaisen ihmisen ja muun elävän olennon ihmeen. Nämä ja monet muut ihmeet ovat jatkuvasti edessämme, mutta emme silti saata koskaan niitä nähdä.

Kovan kokemuksen kautta sain oppia, että jokainen päivä, jona silmänsä tähän maailmaan saa avata, on ylivertaisen riemun päivä. Jokainen hymy, jonka toiselle ihmiselle tai itselle suo, on mieletön lahja.

Tänään en enää pelkää nukkumaan mennessäni, mutta edelleen riemuitsen upeaan päivään herätessäni. Kuolemanpelosta ja sen välttämättömästä, jokailtaisesta kohtaamisesta jäi mieleeni niin suuri jälki, että se on ollut läsnä lähes jokaisena päivänä onnettomuuteni jälkeen. Mutta sain valita, alkaisinko noina päivinä pelätä koko elämää käpertyen kuoreeni, vai sallia tuon kokemuksen antaa minulle voimia ja elämäniloa hetkestä toiseen.

Näiden ajatusten äärelle minut sai loppuun linkittämäni video. Sen myötä elämänilontäyteistä viikkoa juuri sinulle. Herää huomenna siihen mielettömään tunteeseen, että sait jälleen herätä. Ole kiitollinen kaikesta.