Vakaalla maalla: Katkaise menneisyytesi kahleet

Aika kultaa muistot.

Olen eri mieltä. Yksin aika ei sitä tee. Olettamuksen varaan on vaarallista jättäytyä – odottaen historian katkerien käänteiden kohdalla ajan kultauksen vapauttavaa voimaa.

2005 erosin Tampereen yliopistosta, opiskeltuani muutamassa vuodessa kasaan niin vähän opintoviikkoja, että KELA päätti lakkauttaa opintotukeni.

Yht’äkkiä elin toimeentulotuella. Töiden etsiminen ei juuri kiinnostanut. Colajuomapullot ja yömyöhille venynyt keskustelupalstojen kahlaaminen olivat pääasiallinen elämäni sisältö.

Olin nahjus, vätys, luuseri. Sosiaalipummi. Ei näitä tarvinnut minulle kertoa, hoidin moittimiseni lähes päivittäin itse.

Tulevaisuus ahdisti. Olin pettänyt sukulaisteni luottamuksen siihen, että minusta tulisi yliopistokoulutettu. Ennen kaikkea olin pettänyt oman luottamukseni, joka tosin oli siihenastisessa elämässäni ollut varsin hatara muutenkin. Kunhan palloilin. Elämä ahdisti.

”Ei näin voi jatkua! Pakko ainakin kokeilla jotain!”, mutisin itselleni ehkä iltapäivällä pölyisestä sängystä jälleen kerran herätessäni. Ahdistus alkoi muuttua teoiksi. Ensin puolitoistavuotisella työrupeamalla. sitten kolmevuotisella ammattikorkeakouluopintopolulla ja viimeisenä sillä lisäopintojen tiellä, jolla seikkailen tällä hetkellä. Toiminta sai aikaan nousujohteisen innostuksen pyörteen. Se oli innostusta elämästä.

Vielä ammattikorkeakoulussakin tosin toistelin mantraani: ”Olen nahjus, vätys, luuseri”. Olin katkeroitunut menneisyydestäni. En ollut antanut itselleni anteeksi.

Alkuhankaluuksien jälkeen mantrani alkoi toimia toisella tapaa: Sen toisteleminen varmisti, että heittäydyin haasteisiin, jotka entiselle minälleni olivat tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Juuri se sai aikaan innostuksen. Ei nahjus, vätys tai luuseri olisi päätynyt sellaisiin seikkailuihin kuin mistä itseni sain löytää, aloin vihdoin uskoa.

Itse itseni ylle langettama kirous oli rauennut. Pystyin antamaan anteeksi itselleni. Olin varmasti ollut nahjus joskus aikaisemmin, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä olin myöhempinä päivinä – tai varsinkaan sen kanssa, mitä olisin seuraavina.

Aloin nähdä tuon jakson historiassani voimavarana sen sijaan, että se olisi ollut raskas taakka: Olin ollut oikeastaan rohkea erotessani yliopistosta tyhjän päälle, rohkea jättäessäni opinnot, jotka eivät innostaneet aidosti. Tuo aikakausi elämässäni on jäänyt suurimmaksi opasteeksi sieluuni siitä, että on elämässä on parasta kuunnella herkästi omaa sydäntään.

Mutta aika ei ollut yksin se, joka kultasi muistoni. Joka teki kirouksesta siunauksen. Siunauksen siitä teki suhtautumiseni muutos historiaani. Asennemuutos, anteeksiantaminen.

Sillä anteeksiantamattomuus, oli se meitä itseämme tai jotakuta muuta kohtaan, pitää meidät kiinni historiamme ikävissä vaiheissa, sävyttäen nuo muistot syvän katkeriksi. Anteeksianto on aina irti päästämistä oman historian taakasta – Se on aina ensin oman suhteemme muutos menneeseen. Ilman anteeksiantoa en olisi koskaan päässyt vakaalle maalle.

Aika ei yksin kultaa muistoja, ei ehkä anteeksiantaminenkaan. Mutta anteeksiantaminen päästää meidät irti menneisyytemme rautaromusta, joka muutoin ruostuu ruostumistaan päivä toisensa jälkeen luoden vain lisää sieluamme katkeroittavaa myrkkyä.

When you forgive, you in no way change the past – but you sure do change the future. – Bernard Meltzer