Vakaalla maalla: Itsepetoksia

Seuraavassa kirjoitan meitä kaikkia vaivaavasta välinpitämättömyydestä, mutta olet täysin vapaa jättämään tekstin lukematta.

Tarina yhdestä joukkoomme kuuluvasta, joka voi olla meistä kuka tahansa, vaikkapa minä:

Mies syö chilejä yksi kerrallaan. Ne polttavat tämän suuta, huulia ja kurkkua. Silmistä vuotaa vettä – Tuska on sietämätön!

Mies jatkaa syömistä, ja ystävä kysyy häneltä: ”Miksi jatkat, vaikka kiemurtelet tuskissasi?”

Mies vastaa: ”Koska etsin makeaa yksilöä.”

Tämä on välinpitämättömyyttä, itsepetosta.*

Tarinan mies tavoitelee jonkinlaista täyttymystä, sokeaa toivemääränpäätä, ja kärsii valtavasti yrittäessään tehdä niin.

Mieli odottaa kokevansa jotakin täydellisen tyydyttävää, ja on pettynyt kun asiat ’menevät pieleen’ – Ajanh Sucitto (vapaasti kääntäen).

Hakkaamme päätämme seinään. Se sattuu, mutta emme lopeta. Emme nimittäin huomaa, että oma toimintamme tuottaa tuskan.

Emme näe kamppailuamme. Olemme sokeita. Sokeita omine ideoinemme siitä, millainen maailman pitäisi olla ja miten sen pitäisi toimia. Raivoamme ja kärsimme, kun maailma ei olekaan sellainen kuin mielemme toivoo. Olemme välinpitämättömiä todelliselle maailmalle.

Dzigar Kongtrul Rinpochen mukaan olemme kahdella tavalla välinpitämättömiä: Emme halua nähdä todellista, absoluuttista luontoa, emmekä toisaalta pysty tulkitsemaan sitä selkeästi, sellaisena kuin se on.

Näemme maailmamme vain täynnä illuusioita, emmekä tiedä, miten voisimme olla terveessä suhteessa tähän kaikkeen. Uutisista saamme päivittäin huomata sairaan suhteemme maailmaan.

Meillä on kuitenkin mahdollisuus nähdä. Olemme vapaita sanomaan ”Nyt riittää!” Kärsimys ei ikinä kaikkoa elämästä tyystin, mutta valtaosa siitä syntyy, kun itse hakkaamme päätämme seinään. ”Nyt riittää!”

Puhtaalla tiedolla ja tietoisuudella voimme saavuttaa viisauden, joka saa meidät näkemään. Mutta jos sanomme ”minä olen viisas” tai ”minä olen tietoinen”, teemme jälleen sokeuttamme itsepetoksen.

*) Alkuperäinen tarina täällä.