Ihmisenä ihmiselle

Kesäni on ollut isojen oivallusten aikaa, monestakin asiasta ymmärsin uutta ja sukelsin syvyyksissä. Mutta yhdestä halusin kirjoittaa – yhteydestä. Tämäkin pohdiskelu on vain pieni osanen isossa palapelissä.

Mistä syntyy yhteys ihmisten välille? Jokin selittämätönkin siinä välissä on; kemia, energia ja jotain ja jotain, mutta oma ajatteluni kaipaa nyt kaivamaan jotain syvempää. Mitä ihmisten välillä tapahtuu silloin, kun virtaa, tulee kokemus yhteydestä, viestintä on vapaata ja kohottavaa?

Tai mikä aiheuttaa yhteyden puutteen? Miksi vuorovaikutus on joskus pelkkää poteroista huutelua; yksi huutaa omastaan ja toinen vastaa omastaan. Miksi ei virtaa? Miksi keskustellen ei päästä eteenpäin vaan asiat tuntuvat junnaavan paikallaan? Ja olo on kuin olisi seinä vastassa.

Olen saanut viettää ihania hetkiä, elää omaa unelmaani silloin, kun olen istunut kahvikuppi kädessä keittiön pöydän äärellä tunteja ja tunteja ja tuntenut yhteyttä erilaisten itselleni rakkaitten ihmisten kanssa. Ja olen viettänyt myös päinvastaisia hetkiä. Ja niistä kokemuksista käsin olen saanut jonkinlaisen pienen oivalluksen siitä, mitä ihmisten välillä tapahtuu, ainakin minun tulkintani mukaan, minun omassa elämässäni, ehkä myös muiden. Yhteyden hetkinä olo on avoin, vapaa ja ilosta suunniltaan.

Jokaisen perustarve on tulla nähdyksi ja kuulluksi. Mistä kumpuaa kyky olla niin, että ihminen tuntee olonsa turvalliseksi ja rauhalliseksi? Joskus puhutaan kuuntelemisen taidosta. Itse uskon, että kyse on paljon enemmästä kuin kuuntelemisesta. Jotain enemmän on siinä, kun on oikein läsnä, pinnistelemättä, kuulee ja näkee kokonaisvaltaisesti. Ja hyväksyy, ottaa toisen vastaan ilman tuomiota, rakkaudellisella asenteella niin, ettei lähellä olevalle tule tunnetta siitä, että joutuu nousemaan vastustamaan tai puolustamaan jotain. Ja mikä parasta: tervehtii ihmisenä, ihmeissään ja kiitollisena sinussa näkemäänsä ihmistä tunteineen ja tarpeineen.

Tällä hetkellä uskon, että kysymys on siitä, että toinen ihminen tarjoaa sellaista viestiä tai läsnäoloa, joka ei herätä arkaa sisäistä lasta tai ärsytä sitä liikaa. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että ego on se, joka pyrkii haavoittamaan, alistamaan ja torjumaan toisen herkintä sisintä. Piikkiä lentää, haastetta ja vallanhalua. Kun ego pääsee näyttämölle, ei todellista yhteyttä ihmisten välille pääse syntymään.

Miksi sitten kaikkein lähimmät ihmisemme ovat parhaita opettajiamme? Olen nyt taipuvainen ajattelemaan niin, että lähimmäksi sisäistä lastamme pääsevät ne, jotka ovat sitä joskus eniten satuttaneet tai ne, joiden käytös muistuttaa läheisesti lapsuuden meihin kohdistettua suhtautumistapaa, sitä tuttua ja turvallista – millaista tahansa suhtautuminen on ollutkin. Erityisesti silloin oppiläksyjä tarjotaan, kun vielä kannamme kehossamme lapsuusvuosiemme kipeitä muistoja, haavoja ja tunteita ja jotka kaipaavat huomiota, hyväksyntää, irti päästämistä ja vapautusta. Nämä työstämättömät kipeät kohdat ovat meissä sellaisia aukkoja, joiden kautta ego-ihmiset pääsevät luikertelemaan ihomme alle ja pahoinpitelevät herkintä aluettamme.

Onko sinulla kokemusta kanssakäymisestä ihmisten kanssa, jotka saavat sinut tuntemaan haavoittuvaksi niin, että tunnet tarvetta suojautua, aivan kuin pienenet heidän lähellään, häpeä herää ja olo on muutenkin tukala? Itselläni on, enkä enää tunne kovin suurta mielenkiintoa viettää aikaani niiden kanssa, jotka kapeuttavat oloani vaan päinvastoin – haluan tuntea eläväni ja kasvavani täyteen ihmisyyteeni tai sielukkuuteeni, vapauteeni ja ilooni niiden kanssa, jotka huolella valitsen tai selvästi annetaan rakkaimmikseni ja läheisimmikseni.

Kun ihminen on ihmiselle läsnä omasta ytimestään käsin, näkee toisen ytimeen, kunnioittaa sitä ja pitelee kuin perhosta, on taivas aika lähellä.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: