Vakaalla maalla: Kuorielämää

Kävin lenkillä loistavassa talvisäässä ja valon paljastamia luonnon yksityiskohtia hämmästellessäni tulin taas ajatelleeksi, miten ihmeellisiä asioita luonto ja elämä ovatkaan. Sitten päähäni hiipi ajatus siitä, mitä usein kuulen tällaista sanoessani: ”mitä ihmeellistä niissä muka on?” Saatan myös kohdata ylenkatsovan tai myötänolostuneen ilmeen: ”voi, voi, taidat vähän hurahtanut olla”.

Mietin, olisinko todellakin hurahtanut? Se tosin olisi lähinnä onneni: Miten pienestä asiasta arjessa saatoinkaan tulla iloiseksi.

Kaikessa tehokkuuden lisäämisen ja jatkuvan parantamisen kierteessä ihminen on keksinyt mittareita, joilla kehitystä voi muka tehokkaasti mitata. En ole itse jatkuvaa parantamista vastaan ja itsensä kehittäminen on kovinkin mieluista puuhaa. Mutta apuvälineeksi kehitetyt mittarit eivät voi parhaimmillaankaan mitata koko ihmisyyden ja elämän ihmeellisyyden spektriä. Niillä asioita mitattaessa sekä vertailtaessa paljon oleellista jää huomiotta.

Mittariajattelu siirtyy arkeen esimerkiksi kaupallisten voimien ja median vaikutuksesta. Sitten vertailemme itseämme toisiin näiden mittarien avulla ja määrittelemme elämämme niillä. Emmekä huomaa, että mittarit voivat mitata vain pintoja, kuorta.

Noiden kuoriemme vertailu ja niihin jatkuvasti keskittyminen saa meidät pian unohtamaan sisimpämme ja sen rajattoman potentiaalin. Alamme elää kuorielämää. Eikä kuori tule koskaan valmiiksi, sillä mitä meille voitaisi esimerkiksi kaupata, jos jonakin päivänä kuoremme tulisi täydelliseksi?

Kuorielämä sokeuttaa meidät elämän ihmeeltä. Pakkassäässä soljuvaa koskijuovan vettä tai puiden oksiin härmistynyttä pakkaslunta ei takuulla osaa pitää ihmeenä, jos elämän ainoat arvokkaat sisällöt ovat muodostuneet niiksi, joita voi mitata ja vertailla. Muka tärkeä kuoremme ei kaunistu tippaakaan soljuvaa vettä ihmetellessä ja pakkasen tuntuessa nenässämme.  Sisimpänne kyllä kaunistuu, mutta sitä eivät mittarit mittaa, joten mitäpä sillä olisi väliä?