Uusi päivä: Reagointi vs. päämäärä

Lapsi perii vanhempiensa tunneympäristön tai sen ympäristön, jossa kasvaa ja elää. Tai monessa tapauksessa, tunteettomuus-ympäristön. Hän perii ne ajatukset, joita vanhempi ajattelee säännöllisesti ja ne tunteet, joita nämä ajatukset nostattavat. Hän perii säännöllisesti toistuvat reaktiotavat eri asioihin. Mallit, jotka vanhempi on hyvin pitkälle oppinut omasta kasvuympäristöstään. Ihminen toteuttaa sittemmin näitä malleja kasvattaessaan omaa lastansa.

(kuvan lähde)

Kun olen ajoittain mieleni, tunteiden ja ajatusteni vallassa, puolisoni sanoo minulle; haluan sinut. Haluan, että olet sinä – äiti, sellaisena kuin juuri sinä olet. En halua, että olet äitisi tai isäsi. En halua, että suoritat elämää tai äitiyttä tai yrität olla erityinen keinolla millä hyvänsä. Mallit, jotka olen joskus oppinut, aktivoituvat stressissä, vaikka kuinka tietoinen olisi muuten.

Siihen, että reagoivasta, ”autopilotilla” toimivasta mielestämme pystyttäisiin vaihe vaiheelta siirtymään enemmän tiedostettuun toimintaan auttaa yksi asia: selvän päämäärän asettaminen. Vanhempien tapauksessa, tuon päämäärän tulisi olla mielellään lapsen hyvinvointi, joka tarkoittaa vastuunottamisen siitä ympäristöstä, missä lapsi elää. Monesti keskitymme vain siihen, että lapsen fyysiset olosuhteet ovat täytettyjä, mutta vähintään yhtä tärkeä, ellei tärkeämpi seikka on psyykkinen ja emotionaalinen elinympäristö, jossa perhe elää.

Se, miten kokonaisvaltainen lapsen hyvinvointi parhaiten toteutuu on siis se, että molemmat vanhemmat tiedostavat selvästi yhteisen päämääärän, joka muistetaan joka hetki – silloinkin, kun tekisi jatkuvasti mieli heitellä puukkoja toisen selkään, syytellä ja kitistä. Koska vaikka mielemme reagoi, meidän ei tarvitse reagoida. Voimme ylittää reagtiomme, olla jotain suurempaa kuin pienen pieni, vaikkakin sinnikäs selviytymismalli, joka meihin on ohjelmoitu. Voimme yksinkertaisesti tehdä päätöksen: lopetan lapsellisen reagoinnin ja keskityn yhteiseen päämääräämme.

Päätös siitä, mitä tullaan heikkojen hetkien tullessa tekemään kannattaa ehdottomasti tehdä yhdessä puolison kanssa ja sellaisella hetkellä, kun molemmilla on rauha ja hyvä olo sisällä. Tälläisinä hetkinä, kannattaa myös tehdä listauksia niistä asioista, mitä kumpikin tarvitsee ollakseen onnellinen. Mitä enemmän tiedämme, mitä itse haluamme, meillä on resursseja ymmärtää puolisomme tarpeita ja kommunikoida omia tarpeitamme toiselle. Parisuhteen laatu on suoraan verrannollinen siihen, kuinka paljon siinä jaetaan asioita ja mitä tyytyväisempiä olemme, sitä vähemmän reagointia. Sooloilijat ei pärjää, eivätkä etenkään ne, joidenka suhde tai perhe-elämä rakentuu pintapuolisten asioiden hyvältä näyttämisen varaan.

Paras lahja, jonka omalle lapselleen voi antaa, on se, että pyrkii olemaan aito itsensä joka hetki. Tämä tarkoittaa pyrkimystä vapauteen kaikista opituista malleista. Opittu malli voi näkyvämmän reagoinnin sijaan yhtä lailla tarkoittaa tunteidemme tukahduttamista sisälle. Tiedostamalla sen, kuka oikeasti mallimme sijaan olemme ja valitsemalla kasvun, jossa oikea minä saa vapautua vankilasta, annamme myös lapsellemme mahdollisuuden selvitä vähemmillä opituilla malleilla. Elämä on nimittäin aika rajoittavaa, kun joutuu elää omien vanhempiensa tunneympäristössä. Mitä aiemmin vapautuminen tapahtuu, sitä avoimemmin lapsi voi antautua luottavaisin mielin elämän virtaan, kohdata uskaliaasti haasteita ja rakastaa.

Toki kukaan ei ole täydellinen ja ihan kaikesta reagoinnista tuskin ikinä pääsee täysin pois ellei muuta vuorille ja meditoi 24/7. Tässä maailmassa kukaan lapsi ei säästy haasteilta ja epätäydellisiltä vanhemmilta. Kuitenkin voimme vaikuttaa suurimpaan asiaan, mikä vaikuttaa lapsemme elämään; itseemme. Siispä minkälaisen maailman haluamme jälkikasvullemme jättää? Minkälaisia tunteita haluamme lastemme kokevan? Fyysinen maailma kun on suora ilmentymä sisäisestä maailmastamme.