Vakaalla maalla: Mitä sulle maksetaan siitä?

Toimin maahanmuuttajien juttukaverina, jotta he oppisivat ja rohkaistuisivat puhumaan suomea. Kirjoittelen muutamiin blogeihin ja tuotan lyhyttä radio-ohjelmaa hyvinvointiteemoista paikalliselle nuorille suunnatulle radiokanavalle. Kun arjen tiimellyksessä vaihdan sitten tuttujen kanssa kuulumisia ja kerron noista päivän aktiviteeteistani, kuulen silloin tällöin kysymyksistä pöyristyttävimmän: Kai sulle jotain maksetaan siitä?

Muutamilla ensimmäisillä kerroilla en saanut sanaa suustani. Jos jonkun pitäisi näiden kokemusten kohdalla maksaa, niin minun. Kokemusten, joiden kautta olen saanut mm. todella upeita näkemyksiä Suomen kielestä ja kulttuurista sekä uskomatonta kokemusta kirjoittamisesta ja radio-ohjelman tekemisestä. Aika ainutlaatuisia juttuja, joita ei ihan heti kaupan hyllyllä myytävänä näe.

Raha on ihan kiva vaihdannan väline, mutta välillä tuntuu, että vain sillä tuntuu olevan merkitystä. Kaikki asiat halutaan arvottaa rahalla. Ehkä siksi, että rahasummilla on yksinkertaista vertailla asioita ja siihen on opittu yhden jos toisenkin asian kautta.

Raha voi olla sopiva mittari kaupankäynnissä, mutta se tuntuu olevan vahva teema ja mittatikku myös arkipuheessa. Ja miten kohtalokas mittatikku: Sillä ei voi mitata muun muassa ystävyyttä, onnellisuutta, hyvinvointia, vapautta, täyttymystä ja kutsumuksellisuutta. Sillä voi mitata vaatekappaleen, auton tai asunnon osto- tai myyntihintaa, mutta tässäkään tapauksessa hintalappu ei kerro tuotteen tai palvelun arvosta juuri mitään.

Onko rahallinen arvottaminen tehnyt meidät sokeiksi sisältämme kumpuavalle arvonannolle, sille ainoalle arvotustavalle, jolla on tekemistä ihmisyyden kanssa?

Luin aikoinaan paljon elämäntaito-oppaita ja muutamissa niistä kehotettiin asettamaan itselle tuntihinta kaiken tekemisen kohdalla. Jos vaikka löhöäisin television edessä, minun tulisi ajatella, että maksaisin löhöämisestäni tuota määriteltyä tuntihintaa, koska saman ajan voisin käyttää myös tuottavasti. Intoilin tapani mukaisesti asiasta, mutta kun aloin miettiä arjessa tuntihintoja esimerkiksi ystävien tapaamisen kohdalla, alkoivat hälytyskellot soida. Kuinka monta elämääni muuttanutta kokemusta ja oppia olisikaan jäänyt väliin, jos olisin suostunut tekemään vain asioita, joista minulle maksetaan?

Ja siten mietin, kuinka monta kokemusta ja oppia elämässä jääkään väliin niiltä, jotka ovat tuon hinnoittelusyndrooman riivaamia?