Uusi päivä: Aikaa itselle

Kun tulee vanhemmaksi, suhde aikaan ja ajankäyttöön muuttuu radikaalisti. Jos ennen lapsen saamista oli reilusti aikaa toteuttaa itseään – mitä se sitten kullekkin tarkoittaa – on ylimääräinen, itselle tai parisuhteelle annettu aika tuoreena äitinä tai isinä yleensä todella kortilla. Jos omaa aikaa ei ole tarpeeksi, muuttuu hirviömäiseksi noita-akaksi, marttyyriksi tai vähintäänkin kadottaa itsensä, ennemmin tai myöhemmin. Vasta, kun perheenemon roolista pystyy irtautumaan kunnolla, joka tapahtuu yleensä ihan konkreettisesti lähtemällä pois kotoa, pystyy pikku hiljaa muistamaan, mitä muuta oikeastaan olikaan kuin se riutunut vaikkakin usein hyvin onnellinen äiti.



Jos lähden oman ajan viettoon, tarvitsen ainakin kolme tuntia, jotta pystyn rentoutumaan ja olemaan läsnä kiireettömästi. Oma aika voi luoda myös paineita sille, että pitäisi rentoutua mahdollisimman nopeasti. Rentoutumisestakin voi tulla suorittamista, joka ei ainakaan vähennä stressiä ja lisää hyvinvointia. Jos aikaisemmassa elämässä pystyin helposti pääsemään hyvinkin korkeille sfääreille jossain rentoutushoidossa, se ei enää olekaan itsestäänselvyys. Toisaalta, jos esimerkiksi ajaudun tilanteeseen, jossa ollaan ns. oleellisen äärellä antamassa itsestä toisille yleensä läsnäolevan keskustelun kautta, pystyn irtautumaan äitiroolistani ja kaikesta muustakin hyvinkin nopeasti.

Oman ajan ottaminen ei ole aina helppoa. Perhe on kuin magneetti, joka vetää puoleensa monesti niinäkin hetkinä, kun keho pyytää taukoa. Niin omaa kuin perheen hyvinvointia tukee kuitenkin parhaiten se, että tasapainoilu oman ja perheelle annetun ajan suhteen toimii molemmilla vanhemmilla. Entisessä elämässäni käytin paljon aikaa omalle hyvinvoinnilleni ja vaikka nautin äitiydestä yleensä 110%:a, menen silti helposti ylikierroksille, jos en saa omaa aikaa säännöllisin väliajoin. Joskus ylikuormitustila tulee jo silloin, kun puolisoni tulee tuntia sovitusta myöhemmin kotiin. Ajatus omasta ajasta – ja sen mahdollisuuden hiipumisesta – nakertaa mieltä rikki, vaikka kaikki olisi tosiassa juuri niin hyvin kuin pitääkin.

Kun itselle on tarpeeksi aikaa, on mahdollista antaa myös muille. Valmentaja-puolisoni kautta ilmentyi seuraavanlainen ”lista” siitä, miten auttaminen ja antaminen yhä suuremmalle kokonaisuudelle mahdollistuu:

1. MINÄ

2. ME

3. PERHE

4. OPISKELU/ITSEN TOTEUTTAMINEN

5. MUILLE ANTAMINEN/KONTRIBUUTIO

Eli ihan aluksi pitää olla omaa aikaa, jonka kautta oppii tuntemaan itseään ja omia tarpeitaan yhä laajenemmassa määrin. Kun omaa aikaa on riittävästi, pystyy antamaan ja ammentamaan myös parisuhteelle. Onhan se selvää; jos on pihalla itsensä kanssa, niin toisen kanssa sitä vasta sitten pihalla onkin. Tällöin tulee usein myös vaatimuksia, odotuksia ja pettymyksiä, kun kumppanisi ei osaakaan toteuttaa tarpeitasi. Miksi hän osaisi, jos et tiedosta niitä edes itse?

Kun parisuhde toimii, toimii perhe-elämä myös kokonaisuudessaan. Molemmilla on resursseja tyydyttää lapsen tarpeita. Hyvinvoivassa perheessä molemmilla vanhemmilla on mahdollisuus opiskella tai toteuttaa itseään jollain tavalla. Tavalla, jossa äiti- ja isäroolit saavat levätä. Usein tämä tapahtuu automaattisesti riittävän oman ajan saamisen kautta. Kun oma aika, opiskelu tai muu itsensä toteuttaminen mahdollistuvat ja yhdistyvät perhe-elämään tasapainoisesti, ollaan jo aika pitkällä. Tällöin avautuu uusia resursseja auttaa ihmisiä, ympäristöä ja suurempaa kokonaisuutta. Näitä resursseja ei ole käytössä aiemmin ainakaan siten, että osa-alueet pysyisivät tasapainossa ja toimisivat ekologisesti. Toisten pyyteettömään auttamiseen on siis pitkä tie, joka lähtee siitä, että ottaa aikaa itselleen – niin fyysiseen, psyykkiseen ja henkiseen kehitykseen ja itsetutkiskeluun. Vasta kun tunnemme itsemme, voimme tuntea kumppanimme ja kokea ja ilmentää pyyteetöntä rakkautta niin itseä kuin ympäristöämme kohtaan.