Uusi päivä: Yksin, kaksin ja kolmin elämän talossa

Juuri, kun olin oppinut olemaan yksin ja nauttimaan siitä ensimmäistä kertaa elämässäni aidosti, eteeni tuodaan mies, jonka katsetta en pystynyt pakenemaan. Ja jonka hymy sulatti viimeisetkin rippeet siitä kivimuurista, jonka olin rakentanut sydämeni päälle. Ja joka oli tietenkin kaikkea muuta, kuin mitä olin ajatellut elämänkumppanini olevan. Hän oli mielelleni tavallinen, mutta sydämelleni sen toinen puolisko. Totesimme hyvin pian, että jos alamme suhteeseen – vaikka todellisuudessa vaihtoehtoa valita toisin ei edes ollut – tulemme kohtaamaan itsemme ja elämän jatkuvasti laajenevassa, rakastavassa, täyteläisemmässä, aidommassa, vapaammassa ja hyväksyvämmässä muodossa.

Aluksi suhteemme oli tietenkin pelkkää ruusuilla tanssimista. Ensimmäinen intiimisuhde uudessa tietoisuudessa, sydänten kommunikoidessa keskenään ja vapaan tai ainakin vapaudenkaipuisen pyyteettömän rakkauden ilmentyessä kaikilla tasoilla, niin fyysisellä, psyykkisellä kuin henkisellä. Jopa liian hyvää ollakseen totta. Hyvin helppoa. Ei riidan riitaa. Ei vaatimuksia. Ei tarvetta muuttaa mitään.


Hetken tie oli erittäin kevyt. Teimme jännittävää matkaa pumpulissa – paljasjaloin tietty. Elimme itsellemme ja toisillemme ja elämälle – mitä ikinä se meiltä kullakin hetkellä halusi. Jatkuva helppous ei kuitenkaan kasvata. Ja jatkuva sama. Heti, kun aika oli oikea, meille heitettiin mahdollisuus kasvaa lisää.

Otimme tilaisuudesta vaarin ja valitsimme kasvun. Valitsimme tuoda tänne maailmaan uuden elämän – uuden ihmisen. Pienen opettajan. Tiedollisesti tiesimme, että edessä olisi myös haastavia aikoja, mutta niinkuin kaikessa, tiedollinen ymmärrys on ehkä 0,0001 % kokemuksen käymisestä läpi. Haasteita siis tuli eikä niihin kaikkiin osannut varautua. Kuitenkin uusi tietoisuutemme elämästä ja ihmismielestä katsoi hetkellisiä ikäviltä tuntuneita tilanteita ja tunteita uudelta tasolta. Tarkoittaen sitä, että uskalsimme kohdata ja kokea ne ikävätkin tunteet ja tilanteet, mutta uskalsimme myös päästää niistä irti ja nähdä ne tarpeellisina kokemuksina, jotta voisimme palata läsnäolevaan hetkeen. Ja kyllä – välillä syytimme ja edelleen syytämme myös toisiamme, mutta usein toinen pysäyttää mielen mylläykset vaikka sanomalla spontaanisti: ”rakastan sua” (on muuten hämmentävää egoille). Ja usein seuraavana päivänä tilanteelle jo nauretaan.

Jos yksin pystyy ymmärtämään (lue: usein sietämään) omaa mieltään, alati vaihtuvia tunteita ja ihmeellisiä ajatuksia, niin ollaan täysin eri tasolla, kun mukana on toinen, joka toimii itsellesi jatkuvana peilinä. Jos yksin pystyy pakenemaan itseään, niin aidosti vapaassa tai vapaudenkaipuisessa suhteessa se on huomattavasti haastavampaa. Kumppanisi ei päästä sinua pakoon. Minulle on oikeastaan sanottu ihan suoraan, että minua ei päästetä pakoon tästä suhteesta, vaikka olen muutaman kerran tunteiden temmeltäessä jopa ”vaatinut” eroa. Edellisissä suhteissani olen luovuttanut aina tiettyjen ongelmien ilmetessä. Pakoon (itseään) on helppo mennä. Kohtaamattomat tilanteet tulevat vastaan kuitenkin seuraavassa suhteessa. Miksei siis kohtaisi niitä nyt ja päästäisi irti? Vapauttavaa tietää, että enää ei tarvitse erota.

Entäpä, kun meitä on kolme? Elämä antaa jälleen uusia, entistä laajempia kasvumahdollisuuksia. On sitten oma valinta valitsemmeko kasvun vai hukkaammeko itsemme tai toisemme perhe-elämän pyörteisiin. Juttelin jokin aika sitten myös hiljattain äidiksi tulleen ystäväni kanssa, joka oli jutellut yhteisen ystävämme kanssa siitä, kumpaa pitää uudessa elämäntilanteessa etusijalla, kumppania vai vauvaa. Ystävälleni vastaus oli itsestäänselvä: no vauva tulee tietenkin ensin! Epäilen, että moni tuore äiti ajattelee näin. Vauvan syntymä on sellainen ihme ja se valtaisa rakkauden ja yhteyden määrä, mitä äiti saa tällöin kokea on paljon enemmän elämää mullistavampaa kuin mikään, mitä parisuhteessa on saanut kokea. Tämä näin ainakin karkeasti yleistettynä.

Parisuhde ei kuitenkaan häviä minnekään. Ei, se ei mene kakkossijalle, koska elämä ei luokittele. Parisuhde jatkaa kehitystään siitä, mihin se jäi ennen lasta. Se kehittyy joko laajenevasti eteenpäin tai sitten se pikku hiljaa alkaa kuihtua. Hitaasti, mutta varmasti. Fyysinen puoli on helppo sivuuttaa kiireen ja väsymyksen piikkiin. Kommunikaatio muuttuu suppeaan kuulumisten vaihtamiseen (jos siihenkään), arjen asioista keskusteluun (tai nahisteluun) ja jopa pienimuotoiseen tai isompaan toisen syyttelyyn tai vaatimusten esittämiseen. Kun tilaa ei ole, yhteys henkeen katoaa ja osaset repeää erilleen toisistaan. Ei ehkä heti, mutta vuosien päästä, jos tilannetta ei tiedosta ajoissa eikä huomaa omaa rooliansa muutoksen välttämättömyydessä.



Mutta ei hätää, osasten on tarkoitus välillä revetä. Monesti niiden tulee revetä oikein kunnollakin, jotta ne tajuaa yhdistää toisiinsa ei liimaten pintapuolisesti vaan yhdistää sydämentasolla näkymättömällä vahvuudella. Mielestäni parisuhteen toimivuus tulee ennen lasta, koska jos parisuhde toimii, toimii myös suhde lapseen automaattisesti hyvin. Yksi, kaksi, kolme. Kun voit hyvin itsesi kanssa, voit hyvin myös toisen kanssa. Kun olet intohimoinen elämää kohtaan, olet sitä myös parisuhdetta kohtaan. Ja kun voit hyvin kaksin, voit hyvin myös kolmin. Mutta jos talosta puuttuu muutama tiili, se rapistuu. Näin käy ennen pitkää myös parisuhteelle, jos luo itselleen tietoisesti ajatusmallin, että lapsi tulee ensin ja kumppani sitten joskus. Siispä ymmärrä ja tiedosta, miten puhut itsellesi. Ja panosta parisuhteeseen – se maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti. Nimimerkillä kokemusta on jo tällä lyhyellä vanhemmuusajalla!

Ja nimimerkillä: kaikki ihmiset, joiden seurassa uskallamme olla mahdollisimman aitoja (=läsnä), kasvattavat meitä ja auttavat elämää laajentumaan.