Syömisen syvin olemus

Viime aikoina on keskusteltu paljon karppauksesta eli vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta. Keskustelun tiimellyksessä itselleni on tapahtunut. Kyllästymispiste tuli vastaan. Tässä kirjoituksessa on paljon henkilökohtaista, pelottaahan se, mutta annan tulla.

Aloitin laihduttamisen noin 15-vuotiaana. Tuohon aikaan kohuttiin kolesterolista, oltiin löydetty syy sydän- ja verisuonitautien syntymiselle. Teini-ikäiseen kohu osui ja upposi. Samaan aikaan Jane Fondan aerobic-buumi rantautui Suomeen. Siinä oli tehokas paketti valmiina: syömiseen liittyvien ongelmien siemenet oli kylvetty. Jumppasin ja terrorisoin perhettäni rasvavastaisuudellani. Ylioppilaaksi kirjoitti uupunut tyttö, joka painoi ihan liian vähän pituuteensa nähden. Kahvin ja omenien voimalla mentiin, rasvaan en koskenutkaan.

Syömisen toki aloitin jossain vaiheessa, mutta rasvattoman terveellisessä ruokavaliossa olen pysytellyt itseni kiusaamiseen asti. Voit kuvitella hämmennykseni määrää, kun terveydenhoitaja neuvoi minua kuutisen vuotta sitten lisäämään rasvaa ruokavalioon. Imetin ensimmäistä lastani, söin hänen vuokseen erityisen ”terveellisesti”. Vaaka näytti 44 kiloa. Vähänkö väsytti. Ei ollut helppoa luopua totutuista ajatusmalleista rasvan vaarallisuudesta, mutta päätin noudattaa terveydenhoitajan neuvoa. Tämä oli ensimmäinen herätykseni. Toisen koin karppauskeskustelun aikaan.

Täytyy muistaa, että näitäkin keskusteluita kuulee ja lehdistä lukee moni herkkä nuori.

Heräämiseni liittyy siihen, että olen alkanut miettiä syömisen ”syvintä olemusta”. On toki syitä ja syitä laihduttamiseen. On terveydellisiä syitä, jotka pitää ottaa vakavasti – ylipaino ei ole hyväksi ja aiheuttaa lisäsairauksia. On eettisiä valintoja, jotka voivat olla viisaita ja yhteiseen tulevaisuuteen tähtääviä. Ja monta muuta hyvää syytä.

Ja sitten on se syy, mitä karppaus- ja muissa ruokakeskustelussa kritisoin. Se että laihdutetaan turhaan. Tai että keskustelun keskiössä ylipäätään on laihduttaminen. Jokainen haluaa näyttää hyvältä, yhä useampi haluaa näyttää ”täydelliseltä”.

Yhtenä päivänä on lupa syödä rasvaa, toisena ei, kolmentena hiilarit ovat pannassa, sitä seuraavana ne ovat aivoille välttämättömiä. Neljäntenä päivänä puhutaan ruuan happamuudesta. Tätä jatkuu loputtomiin, ja taustalla, kuinkas muutenkaan, on varsin usein raha: meidät saadaan ostamaan mitä tahansa, kun etuliitteenä on sana terveellinen tai hoikka. Ja itsen kiusaaminen ja kritisoiminen jatkuu. Ja tarjotaan tämä esimerkki seuraaville sukupolville.

Vaihtoehtoni karppauksella ja monelle muulle ehdottomalle vaihtoehdolle on omaan napaan tuijottamisen lopettaminen ja rakkauden lisääminen itseä kohtaan. Käytetään sekin negatiivinen napaenergia hyödyllisemmin. Katsotaan vaikka vierelle, siinä saattaa kulkea joku, joka kaipaa huomiotamme. Ehkä se olenkin minä itse, joka kaipaan rakkautta ja huolenpitoa. Ruoka on ravintoa, energiaa, jonka voimalla jaksaa, ei lohtu ja syli tai itsensä rankaisemisen väline. Yhdelle sopii yhdenlainen ruoka, toiselle toisenlainen. Miksei voisi sen sijaan, että kysyy: ”Millä ruualla laihdun parhaiten?” kysyä ”Mikä on se ravinto, joka saa minut voimaan hyvin ja hehkumaan?”.

Itseään kohtaan saa olla armollinen ja lempeä – on lupa levätä ja antaa vuosien ja elämänkokemusten tehdä tehtävänsä myös vartalolla. Puhun tässä myös itselleni. Eikä tämä tarkoita sitä, että nostetaan kädet pystyyn eikä oteta vastuuta omasta terveydestä ja hyvinvoinnista. Nautitaan ruuasta ja liikunnasta. Sanotaan vaikka näin, että ollaan vähemmän tosikkoja sen suhteen, mitä peilissä näkyy ja käännetään katse itsessä lepäämiseen. Oman 98-vuotiaan mummuni asennetta pidän loistavana: ”poskeni ovat siloiset siksi, etten ole käyttänyt ryppyvoiteita”. 


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: