Joulutarina: Verkkaisen tontun jouluyllätys

Keskiviikkokolumnistit Sanna, Miia, Nuppu, Riitta ja Kaarina kirjoittivat joulutarinan ketjuna: jokainen antoi oman pienen mausteensa tarinan kulkuun – eikä kukaan tiennyt etukäteen, miten tarina päättyy. Tässä se nyt on, viiden kynän kautta kerrottu joulutarina.

Se kurkki lehtikasan alta epäluuloisena: ei vieläkään kunnolla lunta! Ruttuiseen muistikirjaan oli tehty merkintöjä haparoivin kirjaimin. Huh! Sittenkin Se oli hoitanut hommansa kunnon tontun tapaan. Voikohan työtään tehdä unissaan, Se mietti. Näemmä.

Se kaivautui varovasti esiin, venytteli makeasti ja pyyhki tumpuillaan unisia silmiään. Silmät siristivät taivaalle; valosta päätellen jouluaattoon oli enää muutama päivä. Toisaalta hyvä, sillä silloin pimeyden selkä taittuisi ja suuremmat kiireet hellittäisivät. Toisaalta huono, sillä Se ei tiennyt, mitkä hommat se oli hoitanut tietämättään, unessa.

Se otti askeleen, otti toisen, kuunteli lehtien rapinaa töppösten alla. Se hieroi pienillä käsillään takaraivoaan ja mietti ankarasti. Muistikirjan merkinnät näyttïvät kyllä siltä, että joulu alkoi olla valmiina, mutta silti: jotain oli unohtunut. Sen tiesi varmasti tonttu, joka oli valmistellut jo sataviisitoista joulua.

Se kulki, pähki, mietti, tunnusteli oloaan. Jotain merkittävää puuttui. Mutta mitä?

Tonttu otti pari askelta taaksepäin, kiipesi lehtikasan päälle ja tähysi ympärilleen: auttaisiko maisema muistamaan, mitä uneen oli unohtunut. Se huomasi, että sen sataviisitoistavuotiaaseen kehoon oli jäänyt vielä yksi makoisa venytys. Se antoi hyrisevälle venytykselle tilaa ja kurotteli käsiään taivasta kohti ja nousi varpailleen.

Varvistaessaan kasan päällä se äkkäsi yhtäkkiä kirkasta kajastusta edessään. Se hieroi silmiään, katsoi uudestaan, valo ei kadonnut. Siinä oli jotain tuttua. Se pinkaisi äkkiarvaamatta täyteen juoksuun, ja Sen partaiset suupielet nousivat virneeseen. Joulun taika, sen täytyy olla joulun taika.

Se saapui valon luo posket punoittaen ja sydän juoksusta kiivaasti pamppaillen. Valoa tulvi useasta kolosta, mutta mistään siihen ei päässyt käsiksi. “Miten ihmeessä saan vietyä joulun taikaa eteenpäin, jos en pääse siihen käsiksi”, Se puhisi itsekseen ja kaiveli taskujaan. Löytyisikö sieltä mitään työkaluja, joilla joulun taika saataisiin pussiin tai pakettiin ja eteenpäin ihmisille jaettavaksi?

Huonolta näytti: taskuista löytyi vain kaksi pientä kiveä, viisi kuivunutta havunneulasta ja yksi rypistynyt vaahteranlehti.

Kops. Pieni käpy putosi tontun päähän ja siinä silmänräpäyksessä Se tiesi, mitä tehdä. Se palasi takaisin maanalaiseen koloon ja peitti mennessään pienen pienet jalanjälkensä niillä kahdella pienellä kivellä, viidellä kuivuneella havunneulasella ja rypistyneellä vaahteranlehdellä. Kolo jatkui kuusen juurten alta maanalaisena käytävänä haavalle, jonka onttoa runkoa tonttu kiipesi pystysuoraan ylös puun latvaan. Sitten Se kurkisti tikankolosta ja vislasi. Koska tonttu vislaa vain hätätapauksessa, siihen havahtui koko metsän väki: metsähiiret – ja myyrät, pöllöt, haukat, tintit, punatulkut ja hirvet, ketut, sudet ja kauriit. Lauhan talven vuoksi laulujoutsenet, hanhet ja isokoskelotkin olivat metsässä vielä. Kaikki tulivat paikalle kuullakseen, mikä oli hätänä.

Tonttu yskäisi ja luki ruttuisesta muistikirjasta salaisen riimukirjoituksen, joka vapautti joulutaian isoksi valopalloksi metsäniityn alueelle. Korkean jättiläishaavan kolosta Se sai seurata ihmeellistä näkyä, kun metsäneläimet lähtivät jakamaan joulutaikaa kaikkialle. Ja koko taivaanranta valaistui.

Koko Hidasta elämää -tekijätiimi toivottaa kaikille lukijoille sopivan leppoisaa joulua, ihanaa oloa ja lisääntyvää valoa!

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: