Ai, enkö olekaan ainoa, joka ei pysty tähän kaikkeen?

Marikka Bergman: Pientä elämää etsimässä, Basam Books, 2010

Ennen kuin sain Marikka Bergmanin Pientä elämää etsimässä -uutuuskirjan käteeni, minua vainosi jokaisen kadunkulman takana ”en pysty tähän kaikkeen”-mörkö. Se näytti jotakuinkin jogurttimainoksen ilkeältä Pikku-Nälkä-hahmolta, tosin minun mörköni ei ollut ollenkaan yhtä iloisen värinen.

Miksi en pysty tekemään lapseni kanssa samoja asioita kuin muut? Miksi kaikki tuntuu epäonnistuvan synnytyksestä nukkumiseen? Miksi muut pystyvät pyörittämään pyykkikonetta heti töistä päästyään samalla, kun tekevät ruokaa ja lukevat lapselle kirjaa? Miksi nykykäsityksen mukainen ”normaali” työviikko tuntuu niin uuvuttavalta, että lakkaan näkemästä värejä? Onko minussa ja/tai lapsessani joku valmistusvirhe?

Kun aloin lukea Bergmanin kirjaa, aloin ensin tuntea huojentunutta samaistumisen tunnetta hänen kokemusmaailmaansa. Ai, että joku muukin on saanut ”haastavan lapsen”, kuten on hyvä ilmaista asia. Ai, että joku muukin kokee, että kaikkea on jo ihan liikaa. Ai, että luovuttaminen (eli raaka priorisointi) on jollekin muullekin pätevä vaihtoehto.

Samaistumisen tuoman huojentuneisuuden jälkeen Bergman sai minut omilla esimerkeillään ja kattavilla lainauksillaan ymmärtämään. Ymmärtämään, että kaikki nuo miksi-kysymykset syntyvät siitä, että yritän verrata itseäni muihin ja siihen mielikuvaan, mikä minulla on ihmisen hyvästä elämästä. Ymmärtäminen ja tiedostaminen alkoi pudottaa selkärepustani pikkumörköjä, joiden olemassaolosta en edes tiennyt.

Huojentumisen ja ymmärtämisen jälkeen kirja sai minut opettelemaan olemaan. Olemaan minä eikä ”ihminen” tai mielikuva ihmisestä. Ja olemaan ilman vertailua tai arvostelua, ruoskimista. Mutta siinä suurin haaste, ainakin minulle: Miten voin olla jotain, jos en voi käyttää olemisen määrittelyyn edes adjektiiveja ? niissä kun on aina tilaa komparatiiville. Bergman kirjoittaa: ”Kyselemään herännyt ihminen ei halua olla enää vain Pekka Strengin Aapeli-laulun sanoin ’kelvollinen, velvollinen, tunnollinen ja kunnollinen’, vaan alkaa muistella alkuperäistä sielunsuunnitelmaansa. Mitä minun olikaan täällä tarkoitus tehdä?

Pientä elämää etsimässä ei poistanut kulman takana vaanivaa mörköä, mutta kirjan kannustamana opettelen olemaan näkemättä sitä. Katson muualle. Se tekee minut päivä päivältä onnellisemmaksi.

Pelkästään Bergmanin otsikoinnit tekevät vähän onnellisemmaksi:

Pieni elämä on iloista luovuttamista

Ole juuri hyvä

Kaikki kuuluu asiaan

Tiskikoneen tyhjentämisen zen

Sidottuna sivussa ? onnenpotku

Keski-ikäisen musta aukko, hyvä paikka

Lapsi näkee selkeämmin

Marikka Bergmanin ajatuksia voi käydä lukemassa kirjan nimellä kulkevasta blogista: pientaelamaaetsimassa.blogspot.com

Tilaa kirja tästä