Kun elämä antoi uuden mahdollisuuden

sami

Kirjoittaja Sami Pääkkönen on 33-vuotias bloggaava pohjoiskarjalalainen, joka pitkän huumeriippuvuuden jälkeen sai elämänsyrjästä kiinni ja on sitten toteuttanut elämässään suuria unelmia.


Se oli alkuvuotta 2011, viimeinen kosketukseni huumeisiin. Ja sitten se alkoi. Hieman itsestään, vailla mitään uskoa tai toivoa, että tästä selvitään. Minä vain päätin. Nyt riittää. Muuten kevääseen mennessä kuolen joka tapauksessa näihin paskoihin. Olin edellisenä syksynä jo ajanut 120km/h vierelle ajaneen rekan alle. Mietin sitä paljon. Mietin, että huh, se oli lähellä ja kysyin itseltäni kysymyksen: Jaksanko ja riittääkö minun voimat taistella irti huumeista vielä toisen kerran?

En luvannut itselleni mitään vaan päätin, että katsotaan. Eihän siinä mitään menetäkään, ei varsinkaan siinä tilanteessa, kun kaikki oli mennyttä. Tai ainakin se kaikista tärkein, terveys. Olin erittäin heikossa kunnossa. Ja jälkeenpäin mietittynä oli kummallista, ettei sitä edes kukaan huomannut. Tai ei siitä ainakaan kukaan minulle sanonut. Ei kukaan.

Asuin tuolloin mutsin luona, ajatuksena oli punkata siinä sen aikaa, että saan oman asunnon. Mutsi alkoi jo hermoilemaan, että eikö sitä asuntoa jo ala löytyä. Menin Nurmekseen rauhoittumaan ja miettimään, että mitä tässä tapahtuu. Soitin Joensuun kaupungille, olisiko sitä asuntoa nyt millään saatavilla. Lupasivat palata asiaan. Seuraavana päivänä sain tekstarin: sinulle olisi asunto tarjolla ja muuttaa voisi jo tosi pian. Luonnollisesti siitä olin iloinen, siis sen verran sain ehkä hymyiltyä mitä sen surkeuden keskellä pystyin, eli vähän.

Muutin omaan asuntoon parissa viikossa. Silloin oli aika tosissaan alkaa selviytymään. Olin tuossa vaiheessa ollut ilman kamaa 1,5kk. Pahimmat vieroitusoireet taisi silloin vielä olla päällä. Ja sitten olisi pitänyt hoitaa kaikki itse, kuten vaikkapa niinkin perusasia kuin kaupassa käydä. Teki muuten tosi kipeetä.

Aloin syrjäytymään. Verhot oli kiinni, koko ajan. Kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta. Ihan sama oliko aamu, päivä, ilta tai yö, verhot pysyi kiinni.

Aika kului ja kului, mutta niin hitaasti, ettei mitään rajaa. Olin ne ensimmäiset 9 tai 10 kuukautta sisätiloissa ja vain silloin menin pihalle, kun kaupassa piti käydä. Pakkohan se oli sinne mennä vaikka jumalaton kuristusote oli koko ajan kaulalla koko sen kauppareissun ajan. Hyvä etten juossut himaan, kun sieltä pihalle selvisin. Kaupassa kävin noin kerran viikkoon, koska mitä vähemmän siellä kävin, sitä helpompaa mulla oli.

Hakeuduin mielenterveystoimistoon. En muista miten sinne älysin mennä, mutta se oli mun pelastus. Alkuun siellä käynnit ahdisti. Oikeastaan en halunnut mennä sinne, sillä en halunnut puhua kaikesta siitä pahasta, mikä minun sisällä majaili. Ensimmäinen vuosi miekkarissa oli kauheaa. Mulla oli koko ajan äärimmäisen paha olla. Sitten tapahtui se seuraava nytkähdys, eteenpäin.

Minulle vaihdettiin vanha lääke takaisin, sillä se mitä silloin söin, ei auttanut harhaluuloisuuksiin. Kävin juttelemassa noin kahden kolmen viikon välein ja koko ajan ahdisti. Te tiedätte sen tunteen, kun ei saa happea. Ahdistus on niin kova, että sieraimetkin menee tukkoon ja tuntuu, ettei osaa edes hengittää. Tai en minä tiedä, tiedättekö, mutta kuitenkin. Noin kuukausi lääkkeen vaihdon jälkeen alkoi helpottamaan. Ne hullut luulot, kuumotukset ja harhat alkoivat saada pienempää roolia mun pään sisällä. Se helpotti kaikkeen. Tässä vaiheessa olin ollut ilman huumeita 1,5v enkä todellakaan tiennyt, niin kuin en tiedä tänä päivänäkään, että miten minä kaikesta huolimatta onnistuin. Se on täysi mysteeri minulle.

Joskus siinä 2012/2013 taitteessa aloin jo saada happea normaalisti. Kaupassa käynnit alkoivat sujua ja koska sen tuossa vaiheessa jopa tiedostin, aloin tekemään erinäisiä asioita helpottaakseni elämääni. Aloin ensinnäkin lenkkeilemään. Alkuun siinä meni vajaa 10 minuuttia siinä kävelyssä – mutta se oli sen vajaat 10min enemmän kuin aikaisemmin. Paino tippui viitisen kiloa todella nopeasti, noin kuukaudessa. Samalla tein tahallani sellaisia pikku juttuja, että en ostanutkaan esim. maitoa kahta litraa vaan litran. Tämä siksi, että joutuisin parin päivän jälkeen uudestaan kauppaan.

Tuolloin en käyttänyt maitoa muuhun kuin kahviin, sillä ei ollut varaa juoda maitoa lasillistakaan ruoan yhteydessä. Ja koska näin tein, siedätyin kaupassa käynnille ja se alkoi näkymään omassa voinnissa. Sen lisäksi, että fyysinen kunto parani koko ajan, henkinen puoli parani myös. Tuohon aikaan oli jo kiva käydä miekkarissa ja oikein odotin sitä, että pääsisi juttelemaan. Tässä vaiheessa huumeettomia vuosia oli vyöllä jo kaksi.

Keväällä, vappuviikolla se todellinen nousu ihmisten ilmoille tapahtui. Menin kuntouttavaan työtoimintaan Jokikadun pajalle. Aluksi kaksi kertaa viikossa ja hyvin äkkiä huomasin, että tämä tosissaan auttaa mua. Niinpä päätin haastaa itseäni lisää. Lisäsin päivän, kun olin ollut pajalla kuukauden. Siitä 1,5kk eteenpäin eli heinäkuussa 2013 sitten vaihdoin puupuolelta ATK-apuohjaajaksi ja päiviä tuli jälleen yksi lisää. Ja näillä sitten mentiin. Kävin maanantaista keskiviikkoon päivät ATK-puolella ja sen torstain olin sellaisessa seikkailuryhmässä. Käytiin joka kerta eri paikassa kuin viimeksi, aina jotain pientä tekemässä. Ja tämä nimenomainen seikkaluryhmä oli todellinen kultakaivos minun hyvinvoinnille.

hiutale

Syksyllä 2013 sain kuin ihmeen kautta Joensuun Siniristille ohjaajan paikan, palkkatuella. Olin yhtäkkiä kuntouttavan työtoiminnan ohjaaja. Siis vain hetkeä aikaisemmin olin itse kuntouttavassa työtoiminnassa kuntoutumassa, ja nyt sitten se homma kääntyi päälaelleen. Se oli vähintään skitsotilanne alkuun ja siinä menikin parisen kuukautta ennenkuin sisäistin sen kunnolla. Siinä meni vuosi enkä ollut päivääkään poissa. En edes silloin, kun oli pakkaskelit tammikuussa 2014, joka aamu lähes -30C helotti mittarissa, pyörästä etukumi rikki, niin sitten kävelin. Eihän matka pitkä ollut, mutta aika äkkiä minulla meni nilkat siinä kävelyssä, koska kenkiäni ei ole suunniteltu mitenkään pitkiä kävelymatkoja varten. Matkaa siis oli ehkä 4,5km, minulle iski penikkataudin molempiin nilkkoihin ja pakkanen huurutti naamaa -25 – -30C asteen verran parisen viikkoa. Menin silti, joka päivä töihin. Kävelin lumihangessa, kun työkaveri viiletti vierellä. On siinä voinut autoilijat hieman katsoa sitä touhua, että miksi tuo kävelee hangessa, kun vieressä aurattu kävelytie 🙂

Noihin aikoihin aloin seurustelemaan nykyisen kihlattuni kanssa. Näinä päivinä kaksi vuotta sitten. Ja jo keväällä 2014 muutettiin saman katon alle. Syksyllä sitten tuli päätökseensä Siniristillä työskentely. Vuoden kun sai vain olla. Olisin varmasti halunnut olla pidempäänkin, mutta laki on laki. Siinä se alkoi sekin vuosi olla taputeltu. Marraskuun viimeinen viikko vietettiin Kanariansaarilla, joka tiesi yhden unelman toteutumista: unelma siitä, että pääsisi lentokoneeseen ja kohteena olisi joku lämmin paikka. Tästä haavelin varmaan parikytävuotta tai jotain.

Vaihtui vuosi ja 01.01.2015 aamulla kello 08:00 kuulin kuiskauksen korvissani; ”Sami, sinusta tulee isä”. Elämäni hienoin lause ikinä mikä on minulle sanottu. Sitten siinä seuraavan viikon aikana myin hätäpäissäni kohtuu kalliin puhelimeni, koska halusin kihlata kumppanini ja ostaa kunnolliset sormukset. Niinpä sitten teinkin ja sain myytyä luurin, mentiin kultaliikkeeseen valkkaamaan sormukset ja 8.1.2015 mentiin kihloihin.

kädet

Syksyllä 8.9. sitten syntyi minun esikoinen ja avopuolison kolmas lapsi. Terve tytär.

Tammikuun 8:s oli viisivuotispäivä. Merkkipäivä siitä, että olen ollut nyt 5 vuotta kuivilla huumeista. Viisi vuotta. 1825 päivää. Voitte miettiä, olisinko uskonut pystyväni tähän. Ja voin sen heti tunnustaa, en olisi, en ikinä. Mutta niin vain tässä sitä ollaan eletty jo viisi vuotta ilman huumeita. Vaikka se eka 2,5v oli ”aika” tuskainen ja hidas ajankulun suhteen, on sen jälkeen jälkimmäinen 2,5v mennyt kuin siivillä. Jos jotain asiasta voin olla oikeasti tyytyväinen itseeni, niin tästä. Tein melkoisen työn päästäkseni siitä päihdepirusta eroon. Tai onhan se mörkö minun päässä hautaan saakka, mutta se ei ole enää aktiivinen. Se on kuihtunut lähes olemattomiin. Mutta on kuitenkin päässä muistuttamassa siitä, että kertakin, niin hän vie minut mukanaan. Ja sen jälkeen ei ole enää paluuta entiseen eli nykyiseen tilanteeseeni. Vaan aivan varma kuolema.

Mutta onneksi minun ei tarvitse miettiä huumeita eikä ne päässä siinä mielessä pyörikään enää ollenkaan. Toki huumeista puhun ja kirjoitan, mutta mielitekoja niihin ei enää ole. Pystyn puhumaan ja kirjoittamaan huumeista ilman mitään ahdistusta tai mitään sellaista, että alkaisi tekemään mieli. Kun ei tee mieli, niin ei tee, ja se jos mikä on hyvä ja melkoisen työmaan lopputulos. Enää ei huumeet minua saa.

Kiitän tästä kaikesta ja tämän kaiken mahdollistamisesta seuraavia ihmisiä/tahoja:
Kiitos Joensuun kaupungin työntekijät, kuten TYP, mielenterveystoimisto ja sosiaalihuolto. Kiitos Jokikadun paja! Kaikki te siellä, Much Luv! Kiitos Joensuun Siniristi ry, huh ilman sitä paikkaan, niin en tiedä! Kiitos kaikki taustahenkilöt näiden asioiden järjestämisessä ja siitä, ettei minun kohdalla pidetty mitään kiirettä. Aika auttoi eniten, joten kiitos siitä, kun sitä aikaa annoitte minulle!

Kiitos isä, kiitos äiti! Ilman apuanne olisin ollut liian heikko taistelemaan huumepirua vastaan. Kiitos sisko, kiitos veljet! Autoitte jokainen omalla tavallanne. Kiitos kaikki työkaverit Siniristin aikaan, pelkkää rakkautta teitä jokaista kohtaan! Ja sitten viimeisimpänä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, kiitos rakas avopuolisoni! Kiitos siitä, ettet ole hylännyt minua niinä aikoina, kun on tehnyt heikkoa. Varaukseton tukesi, läsnäolosi ja rakkautesi, apusi on ollut täysin korvaamatonta! Sinun kaltaista ihmistä ei ole toista enkä olisi koskaan voinut parempaa naista elämääni saada. Kävi järjetön tsägä, sellaisella kummeliäänellä sanottuna 🙂

– Sami

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa:
  • Unelmakarttakirja

    Unelmakarttakirja

    17,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin
  • unelmakortit

    Unelmakortit

    25,90  (sis. alv)
    Lisää ostoskoriin