Keijumaista: Kiitollisuus

HIMA-aforismit-Thankful-mini

Positiivista ajattelua kritisoidaan toisinaan hangonkeksimäisestä asenteesta, jossa ei anneta ikäville ajatuksille tilaa. Parhaimmillaan positiivinen ajattelu on omien ajatusten ja uskomusten ohjailua ilman tunteiden tukehduttamista. Se voi olla vastuunottoa siitä, mikälaisia ajatuksia elämässään viljelee. Oman mielen herraksi ryhtymistä.

Positiivinen ajattelu ei saa tietenkään olla matto, joka vaimentaa pahat fiilikset. Mutta se voi olla harjaantumista näkemään ympärillä kauneutta ja ilon aiheita. V*****kseen pitää sukeltaa, suruihin ja murheisiin pysähtyä kun niitä tulee vastaan. Mutta se, jonka kuppi on puoli täysi — eikä puoli tyhjä – ei jää upoksiin murheisiinsa hamaan tappiin asti. Myrskyt ja aallokot muuttuvat elämään kuuluviksi tapahtumiksi alituisen vastoinkäymisen, epäonnen ja verenmakuisen puurtamisen sijaan. Eivät murheet positiiviseen ajatteluun lopu. Kyllä niitä riittää siitä huolimatta. Ja niin pitääkin olla.

Minun positiivinen ajatteluni alkoi kiitollisuusharjoituksista.

Kiitollisuusharjoitukset tuntuivat alkuun teennäisiltä ja typeriltä, päälleliimatuilta. Olin kuitenkin päättänyt päästä pois silloisesta tilanteestani ja pimeästä, äänettömästä paikasta jossa olin. Oli aika muuttua. Mieluummin paljon kuin vähän. Tällä kertaa ihan oikeasti. Päätin jatkaa kiitollisuusteeman kanssa.

Välillä oli vaikea keksiä asioita, jotka olivat hyvin ja joista voisin olla kiitollinen. Toki ymmärsin olla kiitollinen katosta pääni päällä, ruoasta, terveydestä ja sellaisesta. Niiden toteaminen sinänsä ei kuitenkaan riittänyt. Oli vaikea päästä yli itsestäänselvyydentunteesta. Vaikka tietää, etteivät ne ole itsestäänselviä, sitä oli vaikea tuntea. Ymmärtää syvästi ja kokea vahvasti, miten jokainen itsestäänselvyys on suurin mahdollinen lahja.

Muutin kiitollisuusharjoitukset minun ja silloin 6-vuotiaan lapseni yhteiseksi harrastukseksi. Iltaisin makoilimme hänen sängyssään ja kävimme läpi asioita jotka olivat hyvin ja joista olimme kiitollisia. Olimme sopineet, että ei saisi toistella samaa kiitollisuusasiaa päivästä toiseen, vaan pitäisi keksiä aina uusia. Joka ilta kolme asiaa.

Ilta illan jälkeen olimme parempia. Minä huomasin, miten iloinen olin suunnittelemattomasta lounaasta ystävän kanssa ja siitä, kuinka lumen alta alkoi paljastua asfaltti. Lapsi huomioi, että oli saanut jäätelöä, vaikkei ollut karkkipäivä. Siirryimme vähitellen toistelemasta helposti itsestäänselvyyksiksi muuttuvia suuria kiitollisuudenaiheita ja kiinnitimme huomiota arjen pieneen kauneuteen. Pieni kauneus muutti vähitellen myös suuret asiat ja auttoi ymmärtämään niiden arvon.

Ihminen ajattelee keskimäärin 60 000 ajatusta päivittäin. Samoja ajatuksia, päivästä toiseen. Nämä tietoiset ja puolitiedostamattomat, kovaäänisesti tai hiljaa kuiskaten viestivät ajatukset muodostavat mielen kartan: vakiintuneiden ajattelutapojemme, uskomustemme, minäkuvamme, rooliemme, kaavojemme ja totunnaisuuksiemme verkoston, joiden avulla ja sisäpuolella liikumme maailmassa. Kartan, jonka kanssa, kautta ja avulla katsomme maailmaa.

Karttamme on rakentunut elämämme aikana. Sen rakennusaineet ovat omaa henkilöhistoriaamme, mutta myös jaettua yhteiskunnallista ja kulttuurista todellisuutta. Siihen on piirtyneet vakiintuneiksi uskomuksiksi ja ajattelun karsinoiksi koko joukko sekä omaa elämää, yhteiskunnallisia sekä tarkoituksellisesti opetettuja että piilo-opetussuunnitelmassa opittuja asioita, kulttuurisia uskomuksia.

Karttamme on eletyn elämän tuotos. Ison muutoksen kynnyksellä haasteena on nähdä, miten kartta rajoittaa omaa onnea, irtipäästämistä, omaa kasvua. Minkälaista elämä voisi olla, jos karttansa voisi kyseenalaistaa ja rakentaa uudelleen – ainakin niiltä osin, kun sen on tunnistanut tukehduttavaksi ja rajoittavaksi. Koko karttaa lienee mahdotonta ja tarpeetontakin räjäyttää kerralla.

Ajattelen, että kartta on kuin kalaverkko, joka on heitetty päällemme. Se rajoittaa aina rajattomia mahdollisuuksia – mutta samalla se tekee maailmassa toimimisen ja kanssakäymisen mahdolliseksi. Sikäli kun tavoitteena ei ole muuttua kerralla valoksi, voi tavoitteeksi ottaa korvata hyvinvointia rajoittavat ajatusmallit ja –polut uusilla. Etsiä verkosta ne kohdat, joita on syytä repiä auki. Huomata, millä tavoin estämme itseltämme onnen. Hiukan yllättäen, me teemme sen itse ja itsellemme. Siksi vain me itse voimme muuttaa oman onnemme mahdollisuudet.

Kalaverkko, mielen kartta. Vanhojen ja vakiintuneiden ajatusmallien sijaan uudet yhteydet, polut. Näen nämä uudet yhteydet kuin lehmänpolkuina. Oletteko nähneet mummolassa tai maalla metsäpolkuja, jotka ovat syntyneet vietäessä lehmiä laitumelle? Lehmiä laitumelle vietäessä ne luonnostaan hakivat oikoreitin ja näin päivittäin tehdessään tulivat tallanneeksi metsään ja pelloille polkuja. Lopulta polut ovat tasaiseksi tallattuja, puun juuret pistävät esiin paljaina, ruoho tai varvikko ei enää kasva, neulasten pehmustamalla polulla on helppo kävellä vaikka paljain varpain. Polkua on helppo kulkea ja sitä astelee kuin itsekseen ja siihen erityistä huomiota kiinnittämättä. Ne ovat kuin vakiintuneita ajattelun polkuja, arkisia ajatuksia, joita on helppo kuin huomaamattaan ajatella päivästä toiseen, niitä kyseenalaistamatta. Samaa vanhaa rutiininomaista ajatusta, pelkoa, uskomusta, minäkuvaa. Valitettavasti kaikki tavanomaiset ajatuskuviomme eivät ole kuin metsäkävely mummolan maisemissa, vaan ladattu negatiivisilla odotuksilla, peloilla ja varovaisuudella joka tappaa terveenkin uteliaisuuden ja seikkailunhalun. Leikkimielisyys on tiessään.

Jos haluaa ohjata ajatteluaan uusille urille, joutuu aloittamaan aiemmin tuntemattomasta maastosta. Edessä olisi tuttu ja tallattu neulasten pehmustama polku ja sen rinnalla pehmeä sammalmätäs ja varvikko. Kumpaa on helpompi kulkea?

Onko se mikään yllätys, että oman ajattelun muuttaminen on vaikeaa?

Aluksi uusi ajatus on vieras ja teennäinen. Sammalmättäisiin jää kevyt jalan painallus, joka häviää lähes kokonaan, askel takertuu varvikkoon, kulku on takkuista ja vaivalloista. Olisi helpompi jatkaa samaa vanhaa rataa – itse asiassa vakiintuneet ajattelun tavat ja polut siellä suorastaan huutavatkin, että mitä hemmettiä siellä varvikossa hortoilet, kun voisit kulkea tätä sileäksi tallattua polkua täällä.

Muutos on mahdollinen ainoastaan toiston kautta. Kun kulkee yhä uudestaan ja uudestaan uutta reittiä, muodostuu uusia polkuja – ja vanhat polut sammaloituvat käyttämättöminä.

Suurten muutosten äärellä monesti törmää uskomukseen, että muutos tapahtuu ihmeen kaltaisesti ja kerralla. Ja että muutos tapahtuu ajattelukuplassa ja kuin ylhäältä ohjatusti. Uskon ihmeisiin, joten en tyrmää ajatusta kokonaan, mutta huomattavasti useammin suuret muutokset tapahtuvat näkemällä vaivaa, ottamalla elämään uusia rutiineja ja tietoisesti jättämällä pois sellaista, mikä ei enää palvele. Ja astumalla rohkeasti tuntemattomaan.

Miksi ajattelemme, että fyysinen hyvinvointimme vaatii päivittäisiä rutiineja – kuten säännöllistä liikuntaa ja hyvää ravintoa – mutta sielun sopaksi riittää kulhollinen lientä kerran vuodessa? Ettei mielemme tarvitse harjoitusta, huomiota ja huolenpitoa samaan tapaan kuin kehomme?

Pam Grout kuvaa kirjassaan E2 miten ajatukset ja tunteet synnyttävät energia-aaltoja. Kahden rautahenkarin avulla tehtävän yksinkertaisen kokeen avulla hän osoittaa miten positiiviset ajatukset laajentavat energiakenttää ja negatiiviset puolestaan supistavat.

Positiivisen ajattelun voima on uskomaton. Muuttamalla ajatteluamme muutamme tunteitamme. Muuttamalla tunteitamme muutamme todellisuuttamme. Jos se on vallassamme, niin miksi emme mieluummin eläisi onnellisuutta ja hyvää elämää tukevien ajatusten kuin niitä latistavien ja estävien ajatusten kanssa?

Oletteko nähneet Daniel Simonsin opetusvideon (Selective Attention Test) siitä, miten valikointi vaikuttaa huomiokykyyn? Tai kokeillut joskus kiinnittää huomiota ainoastaan punaisiin asioihin huoneessa ja sen jälkeen silmät suljettuina yrittää muistaa, oliko huoneessa jotain sinistä?

Näet maailman valintojesi kautta. Jos kiinnität huomiosi varjoihin, näet varjoja. Jos huomiosi on valossa, näet valoa. Valinta on sinun. En usko että kumpikaan on toista oikeampi tai toista todellisempi. Kyse on luomisesta. Sinä luot omaa todellisuuttasi. Koko ajan. Valintasi vaikuttaa siihen, miten elämäsi elät, koet ja näet.

Minulle kiitollisuus osoittaui aivojumpaksi, jonka avulla opin näkemään valoa, aurinkoa ja taikaa. Ei kiitollisuus tarkoita sitä, että on niin pullollaan positiivisia ajatuksia, ettäkö elämä menisi pelkäksi hurskaaksi leijumiseksi.

Tässä eräänä päivänä tajusin että olen kiitollinen siitä, että näen maailman ja elämän näin. En ole kiitollinen ainoastaan niistä asioista joita ympärilläni näen, vaan myös siitä, miten ne näen.

Ja kaikki alkoi vastenmielisistä ja kovin ulkokohtaisista kiitollisuusharjoituksista. Vähitellen opin näkemään tilanteissa epäonnistumisten sijaan onnistumiset ja elämässäni puutteen sijaan runsautta ja mahdollisuuksia.

Ja se on taikaa. Kun pienet yksityiskohdat yhdistyvät maailman kauneuteen, kun mitättömin harjoitus on avain suurimpaan viisauteen. Kiitollisuus on muutos perspektiivissä, asenteissa ja olemisen energiassa, se on avaimenreikä universumin ihmeisiin.

 

***

Blogikirjoitukseni on omistettu HIMA Wisdom Practitioner –pilottikoulutuksen 22lle ihanimmalle, meidän Rohkelikoille.

 

***

Kirjoitus on julkaistu myös HIMA Blogeissa. Sieltä löytyvät myös kaikki vanhemmat kirjoitukseni.