Kuukauden kysymys -palstalla näytelmäkirjailija ja joogaopettajaopiskelija Jani Manninen kysyy yksinkertaisia mutta merkittäviä kysymyksiä ja haastaa lukijat vastaamaan. Tärkeimmät vastaukset annetaan itselle, mutta omista oivalluksista voi myös keskustella Hidasta elämää -Facebook-sivulla. Kuukauden kysymys esitetään aina jokaisen kuukauden viimeinen perjantai.
Viime lauantaina menin vaimoni kanssa kävelylle ja poikkesimme firmassa. Lunta oli tullut, joten päätimme alkaa yhdessä hommiin. Vaimoni halusi ehdottomasti kolata, koska ”hartiat tarvitsivat sitä”. Minä hiekoitin hoitolan jäisen edustan. Vaimoni mielestä lumityöt loppuivat kesken, kun hän oli vasta päässyt alkuun.
Palasimme kotiin ja huomasimme, että pihaltamme johtava kapea polku bussipysäkille oli katoamassa lumen alle. Niinpä vaimoni ryhtyi kaivamaan tuota parikymmenmetristä polkua auki. Itse lähdin kotiin lukemaan kirjaa, mutta jäin samalla miettimään, teinkö nyt ihan oikein: jätin naisen lumitöihin ja itse livahdin kirjan ääreen.
Lukemisesta ei tullut mitään, koska pihalta alkoi kuulua keskustelua. Naapurin mies oli tullut parvekkeelle kertomaan vaimolleni, ettei tämän kannattaisi vaivautua kaivamaan polkua auki, koska hän oli soittanut jo huollolle. Vaimoni sanoi, että lapioi ihan mielellään, ihan omaksi iloksi. Naapuri sanoi, että väylän lumityö kuuluu huollolle.
Jonkin ajan kuluttua ajoi paikalle huollon pick-up, jossa napotti kaksi huoltomiestä ja kolme lapiota. Nähtyään vaimoni lumitöissä he kysyivät, oliko hän soittanut heille. Hän kielsi soittaneensa, johon huoltomiehet sanoivat, ettei tuon väylän lumityöt kuulu heille vaan kaupungille. Sitten huoltoauto ajoi pois. Vaimoni jatkoi lumitöitä.
Yli tunnin uurastuksen jälkeen hän soitti ja pyysi minua tuomaan vettä. Polku oli kaivettu auki. Hän oli hyvällä tuulella ja minustakin tuntui kuin olisin kaivanut polkua esiin kuin jokin pioneerikomppanian sissi. Päästyämme kotiin kuulimme ulkoa lumiauran kolahtelua. Kaupungin aura-auto oli nyt tullut, ja siellä se puski auki sitä väylää, joka ei kuulunut huollolle vaan kaupungille. Vaimoni lapioima polku katosi hetkessä ja alta paljastui leveä katu. No, tulipahan ainakin hyötyliikuntaa, totesimme yhdessä.
Meidän elämämme näillä pihoilla ja pienten katujen varsilla on niin hellyttävän vastuutonta. Hyväksymme vastuuttomuuden täysin itsestään selvänä, eräänlaisena ajatusohjelmointina, jopa asenteena. Tämän ohjelmoinnin mukaan kansalaisen ei tarvitse itse poimia roskaa maasta tai tehdä lumitöitä, vaan hän ajattelee sen tehtävän kuuluvan jollekin muulle, kuten ”kaupungille”, kaupungin työntekijöille tai ”huollolle”, jotka saapuvat hoitamaan homman luultavasti maanantaina tai jonakin muuna arkipäivänä virka-aikaan. Näin me hyväksymme ajatuksen, jonka mukaan joku muu aina hoitaa homman. Älä mene itse tekemään mitään. Kaupunki hoitaa.
Mutta mikä tai kuka on kaupunki? Sinä ja minä. Me olemme kaupunki. Me olemme myös valtio. On myös virkistävää maistella mielessään ajatusta, että koska olen kaupunki ja valtio, minulla on myös oikeus ja velvollisuus pitää huolta kaupungista ja valtiosta, vaikka minua ei olekaan palkattu siivoojaksi tai huoltomieheksi.
Läheisessä puistossa lojuu yhä edelleen tätä kirjoittaessani viime Tapaninpäivänä kaatunut iso kuusi. Joku metsuri on käynyt sahaamassa puun useaan osaan mutta puun rungon kappaleet ja oksat lojuvat yhä edelleen siellä. Aina kävellessäni puun ohi ajattelen: kyllä kaupunki hoitaa tuon puun vielä pois. Ja samalla minua vähän naurattaa. Mitä se oikeastaan minulle kuuluu? Jotenkin se kyllä kuuluu.
Minua vaivaa usein se, miten vähän voin tehdä ympäristöni eteen. Näen tässä tilanteessa vastaavuuksia myös omaan elämääni: en haluaisi nähdä näitä ikäviä asioita itsessäni, joutavanpäiväisiä sotkuja. En haluaisi myöntää tosiasiaa, että olen vastuussa ympäristöstäni, koska olen osa ympäristöä. Oikeastaan minä olen ympäristöni. Voisinko siinä tapauksessa alkaa kehittää tietoisempaa rakkaussuhdetta siihen?
