Keskiviikkokolumni: Tavarat pitävät turvallisesti kiinni menneisyydessä

Kannoin sunnuntaina kirppikselle viisi kassilista kamaa. Levittelin myyntipöydälle lähihistoriaani ja tarpeettomiksi käyneitä identiteettini rakennuspalikoita. Se tuntui hankalalta. Selvästikin epämiellyttävältä. Kivampi olisi ollut tuoda kaikki kassit kotiin ja järjestellä ne siististi takaisin komeron perälle. Josko sitä myöhemmin sitten kuitenkin jotain näistä vielä tarvitsee. Olisivat ainakin sitten ihan siinä ulottuvilla. Jää vielä harmittamaan, että kyllä nyt myin aivan liian halvalla.

Ikean mainoslause ”hyvä tekosyy säilyttää nekin tavarat, joita et tarvitse” tuntuu jotenkin helpottavalta, mutta samalla sen takan on aika ontto kaiku. Tekosyyhän se tavaran hilloaminen on. Mutta mille?

Yksi kohtuullistamisen ja yksinkertaistamisen haasteista piilee siinä, miten tunnustella omaa suhdettaan tavaroihin, materiaan ja ihmisluonnolle tyypilliseen keräilyyn, pihtailuun ja jemmailuun. Harva kai sitä idealismi silmissään ja light-siideri huulillaan haaveilee ystävää kaulaillessaan, että sitten kun muutan pois kotoa, käytän kaiken aikani ja rahani Ikean piensäilytysjärjestelmiin, että voin elää täysillä kaiken sen tavaran seassa.

Missä vaiheessa minuunkin hiipii tapa kiinnittää tunteet, merkitykset ja muistot kuluttamiini tavaroihin? Siitä lähtien, kun minulla alkoi olla siihen varaa? Vai sinnittelinkö selvillä vesillä siihen asti, kunnes menneisyys muuttui  houkuttelevammaksi paikaksi oleilla kuin tulevaisuuden odotuksiin kurkottaminen?

Kuulostelin tuntojani samalla kun kapeakasvoinen tyttö tinkasi, saisiko farkkutakkini viimeisillä rahoillaan. Pikaisesti yhteenlaskettuna summa oli huimaava euro seitsemänkymmentä senttiä. Myönnyin, mutta ajattelin, että kylläpä halvalla meni, enemmänkin olisin voinut saada. Enemmän tilaa kaappiini vai enemmän rahaa? Olin säilyttänyt takkia käyttämättömänä vuosia niin, että se oli jo ehtinyt muuttunut epämuodikkaaksi vanhaksi rotsiksi, mitä arvoa sillä enää minulle olisi? Mutta kun tanssin siinä takissa keskiviikkoisena kesäyönä Koffin puistossa aamuun asti. Mikään raha ei olisi riittävästi siitä tunteesta.

Minuun on takertunut jostain ajatus tavaroista, joiden pinnalle kertyy muistoja. En muista, mistä se tarttui mukaani, mutten ole osannut laskea siitä irti. Enkö voi luopua tavaroista, koska niihin on varastoitu menneisyyteni? Pitääkö minun antaa tavaroiden mukana pois myös ne hetket, joissa mielelläni viipyisin vielä vähän aikaa. José Gonzálezin Veneer-levyn (2005) soidessa suutelin sitä poikaa, jolla oli maailman hassuin tapa sanoa ”Nuppu” ja tämä kulahtanut keltainen kuppi muistuttaa siitä kommuunista, jonka keittiön pöydän äärellä vertailtiin, kenellä on kaikkein paksuimmat reidet. Ja kyllä oli muuten lystiä.

Samalla kuitenkin nousee hienoisesti karvat pystyyn. En ehkä sittenkään halua enää elää näiden tavaroiden keskellä, jotka pitävät minut kiinni menneisyydessä. Mutta niistä kokonaan luopuminenkin tuntuu jotenkin niin lopulliselta. Mitä jos vain siirtäisin kamat turvallisesti pinoon kellariin? Toisaalta ymmärrän, että säännöllisin väliajoin vanhoista hyvistä ajoista luopumisessa on jotain jujuakin. Se keventää mukana kulkevaa kuormaa. Haluanhan aktiivisesti luoda avarampaa tilaa itselleni oleilla nimenomaan tässä hetkessä.

Siivoan pikku hiljaa pois myös kaiken sen, jonka korjaan, aloitan tai hoidan heti ensi viikolla. Siihen lukeutuvat erinäiset jumppavempaimet, messuilta mukaan tarrautuneet harrastusideat, ruokaremontin sisältävät keittokirjat, mummin apua odottavat neulomisprojektit, vanhat kuoronuotit ja tavoitehousut, joihin olen mahtunut edellisen kerran 18-vuotiaana, jos silloinkaan. Hyvästien sanominen tälle roinalle on vapauttavaa. Vilkutan huojentuneena eron hetkellä turhan korkeaotsaisille pyrkimyksille ja takaraivossa nakuttaneelle syyllisyydelle. Jossain siellä tulevaisuuden ja menneisyyden välissä on nyky-hetki. Jos koittaisin vain kassi kerrallaan raivata tietäni sinne.

Tuntuu paljon kevyemmältä tulla takaisin kotiin kirpputorilta mukanani vain yksi kassillinen henkareita. Luopumisen tuskaani helpottaa, että kivipestyssä farkkurotsissa ehkä tänäkin kesänä suudellaan herkullisia huulia ja siihen kiinnittyy jonkun toisen tarina. Vaikka ehkä ajan kanssa olen valmis luopumaan ajatuksesta, että tavaroiden pinnoille jäisi kiinni muistoja.

Roinalla on juuri se merkitys elämässämme, jonka itse sille annamme.

Kirjoittaja on entinen tv-juontaja ja nykyinen sekatyöläinen. Lue tarkempi kolumnistiesittely tästä. Nuppu Stenrosin lisäksi keskiviikkokolumnisteina vuorottelevat kirjailija Kaarina Davis, Hidasta elämää -sivuston toinen perustaja Sanna Wikström sekä toimittaja ja elämäntyyliyrittäjä Riitta Mettomäki, joka aloittaa ensi viikolla.

Aiemmat keskiviikkokolumnit näet tästä.